Lukukokemuksen ainutlaatuisuus

"Viihdyttävä ja vauhdikas kertomus." Näin arvioi yksi kriitikko Pauliina Suden kirjan Ruuhkavuosi. "Hauska ja kauhea kirja", otsikoi toinen. En tunnista samaksi kirjaksi, jonka luin.

Mitä enemmän luen kritiikkejä, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että jokainen lukukokemus todellakin ON ratkaisevalla tavalla erilainen. Lukijan oma elämä siellä on präntättynä, jossakin kirjoitetun ja luetun välissä. Se voimistuu, minkä tutuksi tunnistaa - ja se loivenee, mistä ei ole omaa kokemusta.

Ruuhkavuoden päähenkilö on Minna, joka saa lapsen. Hän rakentaa miehensä kanssa taloa ja tekee gradua. Sinnikäs elämän suorittaminen alkaa tuntua jurnuttamiselta ylivoimaista vastusta vastaan, ja Minna sairastuu? masentuu? uupuu? pimahtaa? palaa loppuun?

Miksi Minna ei osaa relata? Miksi hän yrittää niin hirveästi kaikkea? Miksi hän on niin ylidramaattinen? Miksi hänen huumorintajunsa kitkeröityy pirullisuudeksi? Miksi hän tekee luonnollisista asioista mutkikkaita? Miksi hän vihaa itseään noin paljon?

Bridget Jones ei ollut mielestäni hauska elokuva, vaan surullinen. Samaa ankeutta on tässä Ruuhkavuodessakin. Kysymys kuuluu: onko surkeus kirjassa vai/ja lukijan silmässä?