To 25.02.2010, klo 10:45
Sirkka Halonen
Herkullinen päivällinen herättää makuhermot ja saa ne odottamaan malttamattomasti uutta nautintoa. Saman tekee Etno is happeningikin. Vielä kelpaa tämän viikon ajan maistella kansanmusiikkiherkkuja, mutta sitten onkin otettava lusikka käteen. Etnokattaus on päättynyt tältä erää, siis YLE Teemalla.
Kaukaa viisas on tietenkin ladannut kaikki sarjan neljä osaa jo digiboksiinsa ja viidennen vuoro on tulevana perjantaina. Niillä pärjää pahimman yli.
Entäs sitten ne uudet, juuri etnopistoksen saaneet, joilla ei ole tallentavaa boksia? Tai ei ehkäpä edes teeveetä. Kun sarjan nettikatselu runsaan kuukauden kuluttua vääjäämättä loppuu, jäävätkö he aivan tyhjän päälle?
Eivät, jos tarttuvat itseään niskasta ja näkevät hiukan vaivaa!
Sosiaalinen media auttaa ensihätään. Etno is hapening -ryhmä on jo hyvässä vauhdissa naamakirjassa eli kaikki sinne kokemuksia jakamaan ja uusia vinkkejä antamaan!
Kannattaa tietenkin ottaa selvää myös oman asuinseudun etnoaktiviteeteista. Niitä alkaa olla aina vaan runsaammin eri puolilla Suomea. Kattavaa kurssi- ja tapahtumakalenteria voi tutkailla vaivatta vaikkapa kansanmusiikin porttaalissa www.kansanmusiikki.fi. Valtakunnallisten sekä paikallisten sanoma- ja ilmaislehtien Minne mennä -palstat pitävät myös hyvin ajan tasalla.
Lähes kaikkien ulottuvilla ovat hienon kirjastolaitoksemme lehtisalit, musiikkiosastot sekä infopisteet. Kyse on loppujen lopuksi siitä, että pitää itse ryhtyä toimeen. Ummehtuneet asenteet pitää unohtaa ja antaa etnolle mahdollisuus rikastaa elämää uusilla kipinöillä.
Olkoon se sitten omakohtaista tekemistä, laulamista, soittamista, tanssimista, ryhmässä mukana oloa, historiaan perehtymistä, konserteissa käyntiä, kotona kuuntelua, festareita, konsertteja, mitä ikinä maa päällään kantaakaan, pääasia on, että siihen heittäytyy täysillä.
Niin tekivät kaikki Etno is happeningiin osallistuneet, oli kunnia ja suuri riemu olla mukana!
Siispä pisteeksi koko komeudelle: Kalevalan 175-juhlavuoden merkeissä, seuraavaa ohjelmasarjaa odotellessa, Väinämöistä vapaasti soveltaen:
Etno iski, maat vavahti,
vaskiharjut halkieli.
Iski kerran, iski toisen,
kolmen, neljän viidennenkin.
Kivet laikkui lainehilla,
kannot hyppi kankahalla.
Jo ilot ilolle tuntui,
etno riemulle remahti!
Ke 17.02.2010, klo 19:07
Sirkka Halonen
Siinä yksi professori Erkki Ala-Könnin elämän ohjenuorista, joita hän itse seurasi tinkimättä loppuun saakka. Musta kalotti päässä, pappamopedi alla, takatavaratelineellä riittävä nauhoitus-, kuvaus- ja tallennusvälineistö ja niin uupumaton tallentaja oli taas matkalla. Motoksi sopii hänen toinen kuuluisa tokaisunsa: ”Ei terve ihminen lomaa kaipaa!”
Kymmeniätuhansia kilometrejä ja valokuvia, tuhansia lauluja, loitsuja, tarinoita, soittimia sekä muuta talonpoikaisesineistöä tuli talteen. Tampereen Yliopiston, silloisen Kansanmusiikin ja erityisesti kansanperinteen laitoksen kokoelmat alkoivat kasvaa huomattaviin mittoihin. Aakooksikin kutsuttu ikinuori herra johti laitosta sen perustamisvuodesta 1965 aina vuoteen 1981, jolloin hän jä ieläkkeelle. Siis ikään kuin silmänlumeeksi, leikillään, vauhti jatkui kyllä loppuun asti. Sen voin omakohtaisesti todistaa.
Ilmajoelta tiensä aloittanut kellomestarin poika aikaan vaihtoi viuluopinnot akateemiseen maailman Helsingin yliopistossa. Sieltä hän väitteli filosofian tohtoriksi suomalaisesta polskasta, saksankiellellä teoksella Die Polska–Tänze in Finnland.
Mitä mahtaisi sanoa perinteen suurmies kansanmusiikin taiteellisesta tohtoroitumisesta tänään? Höristäisi korviaan, ai ettäkö konsertoimalla tohtoriksi? Tuumaisi hetkisen ja vastaisi sitten: Mahtavaa! Saattaisi seurata suorastaan sanaton ihastuksen hetki, kun hän kuulisi, että taiteellisia tohtoreita on valmistunut Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta jo kymmenen.
Heidän joukossaan on Maria Kalaniemi, yksi Etno is happeningin neljännen osan päähenkilöistä. Harmonikalle aivan uudet kasvot luonut Maria aloitti yhdessä viiden muun yltiöpään kanssa opiskelun Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla sen perustamisvuonna 1983. Ennen kuin oltiin näin pitkällä, olivat laineet lyöneet korkeina. Kuinka kansanmusiikkia muka voisi opettaa? Ei sitä ennenkään opetettu ja pilalle se koulutuksella menee!
Toisin kävi. Vuorovaikutus perinteen taitajien, opiskelijoiden, harrastajien sekä jo kansanmusiikin maistereiksi valmistuneiden kesken on muotoutunut vuosien mittaan hedelmälliseksi sekä uutta luovaksi voimanlähteeksi. Osa valmistuneista on myös palannut juurilleen ja sitä kautta ympäri Suomen on alkanut levitä innostavien sekä pätevien opettajien ja tekijöiden joukko.
Mutta palataanpa hetkeksi alkuun. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston ensimmäisten vuosikurssien pidäkkeettömät improvisointimatkat musiikillisiin sfääreihin hämmensivät joskus toiminnan alkuvuosina. Muistan elävästi kerran, kun olimme professori Martti Pokelan kanssa niin sanotusti pihalla osaston ensimmäisen vuosikurssin, Niekku yhtyeen psykedeelisen tutkintokonsertin jälkeen.
Ehtymättömän luova, kaikenlaisiin jutkauksiin valmis kanteleshamaani ei kuitenkaan tyrmännyt eikä liioin pilkannut opiskelijoiden oman ilmaisun etsintää. Pikemminkin kannusti siihen. Niin teki myös se nuorempi shamaani, Heikki Laitinen, joka nimitettiin osaston ensimmäiseksi johtajaksi. Vaivihkaa molemmat taisivat kyllä piirrellä uria myös pienille perinnepuroille. Niistä on kasvanut vuosien mittaan kuohuva virta, virta, joka heijastaa nykyisin kaikkia spektrin värejä.
Ps! Millainen on sinun musiikillinen värikarttasi? Vaaleansininen melodiikka, räiskyvän oranssi rytmi, mustanpuhuva paatos tai kirjavan kupliva huumori?
Etno Is Happening YLE Teemalla
Ti 09.02.2010, klo 13:53
Sirkka Halonen
”Kansanmusiikki on aina ollut yhtä luonnollinen osa elämää kuin syöminen ” toteaa viulisti Alina Järvelä, kaustislaisen pelimannisuvun jälkeläinen, nykyinen alan ammattilainen.
Entä mitä se on minulle, ensimmäisen polven kaupunkilaiselle? Se on lapsuudesta alkanut yhteys tuttuihin kansanlauluihin. Se on lämmin muisto sukukuoron laulannasta erilaisissa juhlissa. Aivan erityisen vaikutuksen teki enoni mahtavasti soiva basso Maa on niin kauniissa. Partioajan nuotiolaulut kitarakomppeineen muodostavat aivan oman juttunsa, eikä koulustakaan pahoja muistoja ole.
Intoa riitti moneen ja kun isosisko jo soitti Sibelius-Akatemian koulunuoriso-osastolla, niin sinne oli vahva tahto pyrkiä minullakin. Yhdeksänvuotiaana alkoi sitten läpikotaisin tutuksi tulleen reitin tallaaminen kotoa Akatemialle. Mäkeä ylös, mäkeä alas, uudestaan ylös ja sitten vielä vähän loivaa tasaista Taidehallin ohi. Lähes aina kovalla kiireellä, nipin napin ajoissa, koti kun oli niin lähellä.
Fysiikan ja kemian vähäiset numerot ylioppilastodistuksessa ohjasivat aikanaan itsestään ammattinvalintaani. Hautasin haaveet eläinlääkärin urasta ja minusta tuli musiikin- sekä pianonsoiton opettaja. Klassinen työuran tilalle aukeni pian, onnekkaiden sattumien kautta radio sekä juureva kansanmusiikki Kaustisella!
”Kaustisella kivetkin soi!”, sanoi aikanaan kansanmusiikin varhainen mesenaatti, kauppias Santeri Isokangas. Hän piti vuosikymmeniä pitäjän keskustassa Santerin kahvilaa. Siellä pelimannit kokoontuivat ja kahvilassa oli aina viulu sekä harmoni. Niitä sai, ja joskus oli kuulemma pakkokin soittaa. Santerin kahvilaa on sanottu Konsta Jylhän musiikkiopistoksi. Hänen äitinsä oli siellä emännöitsijänä, ja Konstakin vietti siellä paljon aikaa pikku poikana imien musiikkia itseensä.
Mikä sitten voisi olla Kaustisen perinnejatkumon selitys? Kuinka oma musiikki on pystytty säilyttämään katkeamattomana virtana sukupolvelta toiselle ja ammentamaan siitä aina uusia ja uusia polkuja? Aihepiiriin pureudutaan Etno is happeningin kolmannessa osassa Viestinviejät.
Kun satapäinen, kaikenikäisten kaustislaisten pelimannien, laulajien ja tanssijoiden joukko kokoontuu Festivaalireenalla esitykseen, sitä pidetään ihan luonnollisena.
Yhtä luonnollista alkaa nykyisin myös olla noin 4 – 25 vuotiaiden Näppäripelimannien satapäinen esiintyjäjoukko ympäri maan ja nyttemmin myös ympäri maailman.
Sisuko-metodin luoja, Mauno Järvelä viuluineen tyyrää apuopettajineen menoa, jota ei uskoisi todeksi, ellei näkisi. Välillä päästetään pellit auki, välillä herkistytään, laulut kajahtavat sellaisella antaumuksella, että rinta riemusta pakahtuu. Kaikille on annettu mahdollisuus musisointiin!
Siinä se on, Mauno Järvelän syvällinen oivallus. joka synnyttää aina uudestaan ja uudestaan mahtavan yhdessä kokemisen tunteen esiintyjien ja yleisön välille.
Ps! Mikä on sinun lapsuutesi rakkain sävelmä ja koska hyräilit sitä viimeksi? Aloita vaikka nyt, se kannattaa!
Ke 03.02.2010, klo 13:54
Sirkka Halonen
Oliko se nöyryyttävä kokemus koulussa, jossa otsaasi lyötiin poltinmerkki: laulutaidoton. Vai oliko se ehkä se tietty yhteislaulutilaisuus, jossa salainen ihastuksesi katsahti sinua säälinsekaisella myötätunnolla aina kun hiukan korotit ääntäsi.
Häpesit ja päätit sulkea suusi: minä EN koskaan enää laula! Lukitsit itsesi hiljaisuuden vankilaan ja vaiensit itseltäsi maailman hienoimman instrumentin, oman äänesi.
Kuinka moni onkaan uskonut tuohon viheliäiseen valheeseen laulutaidottomuudesta. Kaikki ihmiset nimittäin osaavat kyllä laulaa. Alunalkujaan ei nuotteja ollut, kuinka sitten voisi laulaa nuotin vierestä?
Vastaus on selvä. Jokainen laulaa tavallaan ja jokaisella on siihen oikeus. Mutta onko siihen vuosien vaikenemisen jälkeen enää uskallusta ja rohkeutta? Ehkäpä ei. Siksi kannattaa nauttia uskonvahvistusta Etno is happeningin toisen osan eli Oman äänen viisaista, villeistä, tunteellisista, hurjista ja myös herkistä hetkistä.
Jos uskonpuute on oikein vahva, suosittelen alkajaisiksi Ava Nummisen vuonna 2005 julkaistua väitöskirjaa aikuisen laulutaidon lukoista ja niiden aukaisemisesta. Sibelius-Akatemiasta laulunopettajaksi ja diplomilaulajaksi valmistunut Numminen lähti vetämään ns. laulutaidottomien ryhmiä ja sai hyviä tuloksia. ”Aloin ihmetellä mustavalkoista ajattelua musikaalisuuden suhteen. Laulutaito on taito siinä missä muutkin taidot. Sitä voi opetella.”, hän sanoo.
Naulan kantaan. Itselläni on useita, yllämainittuja väittämiä vahvasti tukevia kokemuksia. Läheisin niistä koskee sisareni poikaa. Innokas laulaja leimattiin aikanaan ala-asteella tylysti epämusikaaliseksi ja kaupan päälle todistukseen annettiin vielä kuutonen. Hän kun ei laulanut nuotilleen. Pieni mies pahoitti moisesta numerosta mielensä pitkäksi aikaa.
Lykin häntä usein rattaissa ja kuulin mm. sorsansyöttöretkillämme jo varhaisesta iästä hänen vauhdikkaita rytmilorujaan ja laulujaan omasta päästä, ja usein täysin palkein. Päiväkodissa hän niitä vielä surutta ja riemurinnon päästelikin. Siellä kun ei kohtuuttomilla numeroilla luovuuden iloa nujerrettu.
Mutta ala-asteella meinasi tulla toppi. Onneksi hätiin tuli kitara, jota nuori miehenalku jaksoi soittaa tuntitolkulla. Täti yritti sen sijaan vakuuttaa, että kyllä se laulukin asettuu kohdalleen kun sen aika on. Eikä numerosta kannata välittää!
Niin siinä sitten kävikin. Nykyisin tuo epämusikaalinen, kitaraa taitavasti soittava ja mielellään myös laulava perheenisä nauttii leipätyönsä ohella suuresti musiikin tekemisestä bändikavereidensa kanssa.
Siinä se ydin onkin! Laulu ja oman äänen käyttäminen synnyttävät mielihyvää, vähän samaan tapaan kuin lenkkeilyn tuottama mielihyvähormoni. Siispä laulu palautettakoon pikaisesti kunniaansa.
Laulut takaisin kouluihin, mummut ja vaarit muskarehin, kaikenikiset karaokeen, yhteislauluja lounaille ja laulupolskia parketeille!
Ps. Milloin muuten sinä lauloit viimeksi niin että oikein sydämestä otti?
Ti 26.01.2010, klo 15:05
Sirkka Halonen
Väinämöisen selän takaa kurkistavat kantele, jouhikko ja runolaulu. Niiden soinnit lumoavat ja luovat maagisen yhteyden tuhatvuotiseen maailmanperimään.
Ei tarvitse kuin hiukan uskaltaa ja antaa itselleen lupa heittäytyä vähäkielisten soittimien karheankauniiseen maailmaan. Prosessia helpottuu huomattavasti kun päästää sielun sopukoissa uinuvan Vipusen vapaaksi ja unohtaa kaikki innovaatiostrategiat. Meillä kun on jo valmiiksi itsessämme maailman hienoin instrumentti, ihmisen ääni. Samaa juurta ja syntyä, ihmisen äänen jatketta ovat myös jouhikko ja kantele parituhatvuotisessa historiassaan.
Väinämöinenkin soitti molempia, oli se sen verran mahtava taitaja. Siihen tulokseen päätyvät Etno is happeningin ensimmäisessä osassa Jouhiorkesterin Pekko Käppi ja soitinrakennusmestari Rauno Niemisen sekä Ilkka Heinonen ja Marinne Maans. Heidän seurassaan sukellamme jouhimusiikkiin, jouhikon syntyhistoriaan ja soittimen sielunmaisemaan, jossa värejä ja sävyjä riittää.
Kanteleen sfäärien päivityksestä vastaavat kantelisti Vilma Timonen ja kanneltaja Timo Väänänen. Se on taattu, että kanteleesta on moneksi ja monille! Kun pääsemme soinnin sisään alkavat tarinat elää ja luoda uusia tarinoita. Pölyt kansallissoittimesta kaapin päällä haihtuvat ja Kanteleliiton nerokas iskulause: Kantele, jos uskallat saa muodon: Kantelen, kun haluan!
Lännen Jukan ja Paratiisin poikien alias J.Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään viesti on selvä: yhdessä kansanlaulussa on usein enemmän kuin romaanissa. Kaksi miestä, laulu, banjo ja kaksirivinen bonuksina aito pelimannius ja kyky elää musiikki yhdessä yleisön kanssa, siinä se on!
Tervetuloa siis mukaan etnoseikkailuun. Tee siitä täydellinen ja haasta itsesi perustavaa laatua olevilla kysymyksillä, joista ensimmäinen on:
Oletko sielultasi etnohoroskoopissa ilmeikäs Ikiturso, sanavalmis Sampo, vallaton Väinämöinen, laulava Lempo tai vaikkapa yllättävä Yksisarvinen?
Ja se toinen: Kumpi olikaan ensin: jouhikko vai kantele?
PS! Kannattaa ehdottomasti seurata myös YLE Teeman Musiikin muistia.
Ti 12.01.2010, klo 10:56
Sirkka Halonen
Millainen on sinun mielikuvasi suomalaisesta etnosta ja kansanmusiikista?
Toivoakseni se ei ole epävireisesti viulua raapiva ukonköntys soittamassa salin nurkassa tai kansallispukuihin sonnustautuneet parit tanssahtelemassa verkkaisesti yksitoikkoisia kuviosarjoja. Mutta jos näin on, niin nyt viimeistään on korkea aika karistaa vanhat harhakuvat ja heittäytyä uusiin elämyksiin. Niitä onkin luvassa runsaasti viiden viikon aikana. Bonuksena tarjoillaan vielä makupaloja historian herkkupöydästä, juuri sopivasti annosteltuina, niin ettei pääse ähky yllättämään.
Otsikon helkavirsisäkeillä kutsun kaikkia mukaan huimalle matkalle Etno is happeningin seurassa. Uskon vahvasti että minun laillani vakuututte siitä, ettei kansan mahti mennyt manalle, vaikka joskus on voinut siltä tuntua ja lähellä ollakin. Siellä täällä ympäri Suomea on kuitenkin kytenyt onneksi sitkeitä palopesäkkeitä, joissa perinteen tuli on sammumatta palanut.
Siitä kun ensi kerran olin itse Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla on jo kolmekymmentä viisi vuotta, mutta yhä muistan sen voimakkaan tunteen huomatessani, että minulla oli siihen asti ollut varsin rajoittunut käsitys kansanmusiikista. Olin kyllä koko ikäni laulanut kansanlauluja kotona, eräänä hienona muistona olivat muun muassa äidin ja isän laulamat Emil Kaupin kansanlaulusovitukset, joita usein säestin pianolla.
Suvun kööri ja monet muut lauluharrasteet olivat luku sinänsä. Aina musisoitiin, kun yhteen yhyttiin. Kaikkein varhaisimmasta kansanmusiikkimenneisyydestäni minulle on kerrottu, että perheen vappulounaalla Insinööritalon ravintolassa päästelin seitsenvuotiaana Inkeri Simola-Isakssonin säestämänä Rosvo-Roopen alusta loppuun ulkoa flyygelin kannella seisten.
Mutta vasta työni kautta minulle avautui koko mahtava kansanmusiikin maailma. Se vastaanpanematon svengi, aitous ja tunne, joka imaisi mukaansa Pelimannitalon mestarisoitossa ei unohdu koskaan. Silloin syttyi se palo, johon kansanmusiikin merkkimies, professori Erkki Ala-Könni aikoinaan kehottti sanomalla: ”Sytytä työhösi henki!”
Tervetuloa siis kanssamme Etno is happeningin riemukkaaseen maailmaan. Matkaevääksi tarjoilen pienen maistiaisen Elias Lönnrotin Kantelettaren esipuheesta:
”Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen, pyhempi kieli, jolla itsellensä tai muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa.”
