Pe 06.05.2011 @ 13:31Heidi Tetri

Voisitko sinä olla kuristajaäiti?

Viime päivinä, näin sopivasti äitienpäivän alla, ovat mediaa kohisuttaneet lasten pahoinpitelytapaukset. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että äiti tekee tällaista lapselleen? Ja mitä kirjoittelevatkaan asiasta he, joilla ei omia lapsia ole?

Kaikki lähti liikkeelle, kun 20-vuotias äiti rokotuksesta seuranneen kahden päivän itkun päätteeksi kuristi lastaan niin, että tämä meni veltoksi. Pysyvä aivovamma ja sokeushan siitä muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle syntyi.

Ensimmäisenä asiaa Facebookissa jakoivat lapsettomat ihmiset. Kauhisteltiin, miten tuon ikäisellä kakaralla (ilmeisesti äidin fyysiseen ikään viitaten) voi olla edes lapsia. Tai että missä lienee neiti ollut kun peruskoulussa puhuttiin ehkäisystä? Äitiyden taitoja arvosteltiin voimakkaasti.

Äidin teko oli uskomaton ja anteeksiantamaton, mutta näinä tasa-arvon päivinä on syytä kysyä, mikä oli isän osuus asiaan. Onko myös lapsen 29-vuotias isä henkisesti kypsymätön isäksi? Ja eikö ehkäisy kuitenkin ole molempien asia? Mutta eniten kummastuttaa, eikö isällä ollut mahdollisuutta ilmoittaa viranomaisille jo aiemmin, että kaikki ei ole kunnossa. Vauvaa oli ainakin lehtijutun mukaan ensin ravisteltu ja vasta kahden päivän päästä oli tapahtunut kohtalokkaampi kuristaminen.

Alkujärkytyksestä selvittyäni ryhdyin pohtimaan asiaa syvemmin. Nainen kantaa lasta sisällään yhdeksän täyttä kuukautta, siis 280 päivää eli 3/4 vuotta. Itse äitinä tiedän, että tuo aika voi olla hyvinkin rankkaa; sallittujen ruoka-aineiden luettelo on karsittu minimiin, kehostasi on tullut kaikkien yhteinen, tuntemattomilla tädeilläkin on oikeus kosketella pyöristynyttä vatsaasi ja pahimmassa tapauksessa lapsi vielä katkoo kylkiluusi potkuillaan, kuten itselleni kävi. Nämä kuukaudet äiti muodostaa suhdettaan tulevaan lapseensa. Synnytyksestä en edes puhu, mutta hemmetti sentään, ei sen jälkeen kyllä kukaan täysijärkinen lastaan vapaaehtoisesti ja tarkoituksenmukaisesti vahingoita.

 

KATSO: Äiti älä lyö

Lasten hoitaminen, vaikka vain yhdenkin, on rankkaa. Tämän tapauksen vauva oli monta päivää levoton ja äidillä oli varmasti hätä lapsestaan. Lapsen jatkuva huutaminen, varsinkin jos äiti ei tiedä mikä on hätänä, hermostuttaa ja turhauttaa. Haluat auttaa, mutta et tiedä miten voit sen tehdä. Lapsettomille vertailutilanteeksi: huomaat kaupungilla kaatuneen dementoituneen vanhuksen, joka selittää tarinaa sodasta, etkä tiedä hänen tautidiagnoosiaan. Vanhus itkee talvipakkasessa vähissä vaatteissa vailla henkilöllisyystodistusta eikä hädältään pysty kertomaan nimeään tai kotiaan. Huolesi on kova, mutta et tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tilanne vanhuksen kanssa kestäisi oikeasti vain hetken, ennen kuin pelastusviranomaiset olisivat paikalla. Mutta kuvittelepa olevasi tilanteessa montaa päivää, niin kuin tämä äiti vauvansa kanssa joutui olemaan. Miksei siis kukaan auttanut nuorta äitiä tuossa tilanteessa? Olisiko kuristaminen jäänyt tekemättä, jos isä olisi kysynyt sukulaisilta, voisivatko nämä hoitaa muutaman päivän itkuista vauvaa? Mikäli tällä perheellä ei ollut sukulaisia lähettyvillä, olisiko joku ystävä tai hyvänpäiväntuttu voinut tulla avuksi?

Muistakaamme äitejä (ja isejä) ja heidän jaksamistaan ihan ympäri vuoden, ei vain toukokuun toisena sunnuntaina. Ojennetaan auttava käsi aina kun näemme jonkun sitä tarvitsevan ja mikä tärkeämpää, ei arkailla pyytää apua silloin kun sitä tarvitsemme! Ehkä muutaman päivän levolla tämänkin tapauksen äiti olisi jäänyt ilman linnatuomiota ja lapsi vaille aivovauriota.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja jaksamista tärkeässä ja läpi elämän jatkuvassa haastavassa tehtävässä! Ja iloa heille, jotka saavat olla tukemassa tätä tärkeää tehtävää.
 

 

KATSO: Ilman palkkaa

Katso mitä kaikkea äitienpäivään liittyvää löytyy Elävästä arkistosta!

KATSO: Synnytyksen jälkeinen masennus
 

Ti 19.04.2011 @ 14:35Heidi Tetri

Tuliko jytky tarpeeseen?

Hieman häkeltyneenä olen seurannut näitä vaalien jälkeisiä tunnelmia. Suuri osa muuttaa pakolaiseksi Ruotsiin, toiset pelkäävät Suomen katoavan maailmankartalta ja kolmannet vaativat uusintavaaleja. Siis Suomessa!?! Vaalien dramatisointi on nyt tainnut pikkaisen karata lapasesta.

Täytyy todeta, että nämä vaalit tulivat kyllä tarpeeseen. Pääsimme vihdoin totutusta ja turvallisesta uuteen vaiheeseen, joka toivottavasti saa myös sen suurimman puolueen, eli nukkuvien puolueen heräämään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Näitä kauhistuneita, pääsääntöisesti Facebookissa kirjoiteltuja, kommentteja lukiessani voin olla vain tyytyväinen, kuinka hyvin meillä oikeasti asiat Suomessa on. Ketään ei ainakaan tiettävästi pidätetty tai tapettu poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Äänestäminen sujui hyvin ilman armeijan läsnäoloa ja vaalivalvojaisiinkaan ei tarvittu Karhu-ryhmää. Ja kaikilla täysi-ikäisillä suomenkansalaisilla on automaattisesti äänioikeus, niin naisilla, miehillä, uussuomalaisilla, homoilla, heteroilla, mustilla, romaneilla, kehitysvammaisilla, vanhuksilla... Lista on pitkä, mutta kohtuullisen oikeudenmukainen. Melkein jopa kaiken karvaisilla koirillakin tuntui olevan oma äänensä, sillä Fifejä ja Tessujakin näkyi emäntänsä tai isäntänsä avustuksella uurnalla.

Äänioikeus ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeuden perusta, kansalaisuus, puuttuu yhä todella monelta köyhän maan asukkaalta. Suomalaisittain kuulostaa hieman hassulta, ettei KELA-täti saisikaan tietokoneelta tarkkaa väestömäärää, vaan esimerkiksi Kiinassa väestönlaskenta suoritetaan aina kymmenen vuoden välein ovelta ovelle -menetelmällä. Afrikassa syntynyt lapsi ei saa automaattisesti kansalaisuutta, vaan hänet pitää käydä rekisteröimässä, usein kaukana kotoa. Haluan siis tietää, miten kymmenen lapsen kanssa sujuu 300 kilometrin matka rekisteröimään ilman autoa, kun suomalaisäideillä (ja isillä) tuntuu olevan välillä hankaluuksia tehdä kauppareissu neljän kilometrin päähän kahden lapsen kanssa citymaasturilla.

Vaikka kukaan ei oikein tunnusta (tätä feissarimokaajaa lukuun ottamatta) äänestäneensä Persuja, uskon silti suomalaiseen demokratiaan. Aikamoisen määrän lappuja saisi parissa tunnissa väärentää, jotta tulosta voitaisiin muunnella. Ja vaikka se suomalaisilta tuntuu menneenkin ohi, Kokoomus oli se joka näissä vaaleissa seisoi kultakorokkeella. Jospa siis kaikki tutustuisimme hieman niiden oikeiden pakolaisten kotimaahan ennen kuin sinne vapaaehtoisesti ilmoittaudumme muuhun kuin kehitysyhteistyöhön ja annamme tälle uudelle eduskunnalle työrauhan.

Valitetaan siis sitten vasta kun on valittamisen aihetta, suurimman tavoitteemmehan kai saavutimme, suuri osa vanhoista juurtuneista poliitikoista korvattiin tuoreilla kasvoilla, jotka eivät ole vielä juurtuneet kiinni Arkadianmäkeen. Ja Soinista huolimatta uusi eduskunta tuntuu olevan maailmanparannuksen asialla. Onnea uudelle eduskunnalle, tasapuolisesti!

 

KATSO: Perussuomalaiset - pienpuolueesta hallitusneuvotteluihin

KATSO: Eduskuntavaalit

KATSO: Voiton ja tappion hetket

KATSO: Ihmisoikeudet Kiinassa

Ti 12.04.2011 @ 15:05Reijo Perälä

Juri Gagarin ja meidän Tessu

Kun Juri Gagarin singahti huhtikuussa 1961 ensimmäisenä ihmisenä avaruuslennolle, yritin minäkin tihrustaa Vostok-aluksen perävaloja pohjoispohjalaisen maalaistalon kartanolla.


Vilaustakaan ei näkynyt ja ajoituskin taisi olla väärä, kun en vielä kelloa osannut ja kun itse lentokaan ei kestänyt kuin pari tuntia.


Myöhemmin olen oppinut, että avaruuslento ei edes kulkenut Suomen yli, joten Vostok-aluksen takapuskuria oli Merijärven Perälästä mahdoton nähdä.


Juri oli kuitenkin sankarini. Vanhempien ihmisten puheista tajusin, että ”Neuvostoliiton poika” oli nyt tehnyt historiallisen teon. Ensimmäinen ihminen avaruudessa!

Samaa mieltä tapahtuman merkityksestä oli myös Neuvostoliitto, joka otti kaiken propagandahyödyn irti kylmän sodan keskellä. USA oli hetkeksi lyöty koko maailman silmissä. Jenkit pääsivät toden teolla avaruuskilpaan mukaan vasta vuonna 1969, kun ensimmäinen miehitetty kuulento tehtiin.

 

Juri Gagarin - ensimmäinen avaruuslentäjä

Neuvostoliiton ja USA:n suhteista en osannut vielä näihin aikoihin huolestua. Sen sijaan olin kovasti huolissani  avaruuskoira Laikan kohtalosta. Tämä ensimmäinen elävä olento oli lähetetty avaruuteen jo vuonna 1957.

Onkohan Laikalla riittävästi vettä ja ruokaa? Kuinkahan kaukana se mahtaa mennä? Laikalla on varmaan yksinäistä, kun sitä ei kukaan silitä?


Minusta avaruuskoira Laika oli yhtä nätti ja mukava kuin meidän Tessu.


Neuvostoliiton avaruushallinto ei ollut kuitenkaan kiinnostunut meidän Tessusta, vaikka Tessu oli maailman fiksuin ja kivoin koira.


Tessu oli suomenpystykorva, mutta Laika oli sekarotuinen.


Karmea totuus Laika-koiran kohtalosta paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Vuonna 2002 venäläiset paljastivat, että Laika oli kuollut kuumuuteen ja paniikkiin jo muutama tunti lähdön jälkeen.


Olipa hyvä, että meidän Tessusta ei sittenkään tullut ensimmäistä avaruuskoiraa, vaikka asia aikoinaan vähän harmitti.

 

 

Sensaatiolento kesti alle 2 tuntia

Tietämys avaruudesta on vuosien saatossa kasvanut. Ihmetyksen sormi hakeutuu kuitenkin yhä hämmästyksen suuhun, kun tätä äärettömyyttä pohtii.


Pelkästään oman galaksimme - Linnunradan - läpimitta on 100 000 valovuotta. Linnunrata kuuluu puolestaan Paikalliseksi ryhmäksi kutsuttuun galaksijoukkoon, jonka läpimitta on 10 miljoonaa valovuotta ja johon kuuluu noin 50 galaksia.

Paikallisen ryhmän tärkeimpiä galakseja ovat Linnunrata, Andromeda ja Kolmion galaksi. Auringon kaltaisia tähtiä tältä maailmankaikkeuden alueelta löytyy ainakin 700 miljardia. Planeettojen määrää kukaan ei osaa edes arvailla.

Eikä tässä vielä kaikki! Paikallinen ryhmä kuuluu vielä suurempaan porukkaan eli Neitsyeen supergalaksijoukkoon, joka puolestaan kuuluu vielä suurempaan superjoukkoon eli Suuren puoleensavetäjän vaikutuspiiriin. Ja näin tämä äärettömyys jatkuu yli ymmärryksen.


Tähtitieteilijä Esko Valtaoja osaa kuutioida vaikeita asioista ymmärrettävällä tavalla. ”Jos aurinko on yksi hiekanjyvänen rannalla, niin lähin naapuritähti, toinen hiekanjyvänen, on 40 kilometrin päässä.”


On siinä pohjalaisellakin ihmettelemistä!

Reijo Perälä

 

Tähdet ja avaruus
 


 

Punainen lanka: Esko Valtaoja

Pe 08.04.2011 @ 09:38Heidi Tetri

Kuukausilipun hinnalla terapiaan

Tuntuu hieman hassulta, kuinka paljon tiedän junatuttuni elämästä tietämättä edes hänen nimeään. Tai ehkä juuri se anonyymiys on tässä tapauksessa antanut suojan avautumiselle. Yksi päivä mietin, että mistä tuttavuutemme oikein alkoi?

KATSO: Ansa ja Oiva psykiatrin vastaanotolla

Noin kuukausi sitten ollessani taas junamatkalla Pasilaan, joku oli jäänyt junan alle. Jouduimme odottamaan muutaman kilometrin päässä seisovassa junassa ja olimme jo nousseet odottamaan oven eteen. Tätä odottelua jatkui puolisen tuntia ja sinä aikana aivan vahingossa aloimme puhua ääneen. Epäsuomalaiseen tapaan emme puhuneet säästä, vaan siitä kuinka röyhkeästi ihmiset lähtivät hakemaan korvausanomuksia konduktööriltä vaikka kyse ei ollut VR:n myöhästymisestä vaan toisen ihmisen hengestä.

KATSO: Anna-Leena Härkönen - sisaren itsemurha

Tästä lähtien olemme vaihtaneet aamuisin (sinä minuutin aikana, jonka käytävällä odotamme) kuulumiset, säätiedot ja toivottaneet hyvät työpäivät. Ennen tätä viikkoa siis tiesin hänestä ainoastaan työpaikan ja asuinpaikan. Mutta maanantaina olimme molemmat lähdössä samaan aikaan paluumatkalle ja jo laiturilla small talkimme aikana minulle selvisi paljon hänen elämäntilanteestaan. Avioero, erikoinen ruokavalio ja univaikeudet, kyllä siinä puhetta riitti reilun tunnin matkalle.

KATSO: Hermanni ei saa unta

Seuraavana päivänä hän oli taas tullut asemalle samaan aikaan ja huikkasi: - Oli niin halpa terapiakäynti, että oli pakko tulla uudestaankin. Oikeasti hänellä oli kyllä muitakin syitä tulla aikaisemmin, mutta totta toinen puoli. Matkat menevät rattoisasti jutellessa maailman menosta ja kyllä se kummasti omaakin päivää piristää kun saa lähes ventovieraalle murheensa selittää. Ja koska välillämme ei ole virallista hoitosuhdetta tai edes sukulaisuutta, murheet voi mukavasti jättää junan sisälle eikä niitä tarvitse kotona miettiä. Suosittelen lämpimästi!


 

KATSO: NLP-terapia

Su 03.04.2011 @ 21:06Heidi Tetri

Hei arvaa mitä, olen vain ihminen!

 ”Hei arvaa mitä äiti!? Mä myöhästyin tänään koulusta. Ja arvaa mitä äiti? Mun oli pakko sanoa opelle, että mä myöhästyin bussista, koska en voinu sanoo sille että olin niin hidas. ”

Näin puhui puhelimeen pieni ekaluokkalainen samassa bussissa. Innokas puhelu sai minut ensin hyvälle tuulelle, hymyilin. Miten ihanasti pieni poika soittikaan äidille töihin. Todella reipas, ajattelin.

Puhelun edetessä pysähdyin kuitenkin miettimään, miksi tämän pienen pojan velvollisuus oli soittaa tämä puhelu? Kukaan ei ollut kotona aamulla, kun pieni poika lähti yksin kouluun. Oli tämän pienen pojan omalla vastuulla, että hän ehtii kouluun ajoissa. Mietin, että kukaan ei ole kotona nytkään, kun hän on matkalla takaisin.

KATSO: Minä, siili ja trumpetti

Mutta miksi poika ei voinut kertoa koulussa, että hän ei saanutkaan haalaria yhtä nopeasti päälle kuin äiti tai isä oli ajatellut? Miksei hän voinut kertoa, että tumput olivat kadoksissa? Miksi yhteiskunnassamme ei saa myöntää itsestään johtuvaa epäonnistumista?

Me aikuisetkin suoritamme arkemme ja mikäli jokin menee vikaan, se on tekniikan vika. Kun olemme myöhässä, se on hajonneen bussin vika eikä siksi ettemme löytäneet ripsiväriä aamulla. Deadline ei pidä tietokoneen rikkoutumisen vuoksi, eikä siksi että Täydelliset naiset sattui tulemaan edellisenä iltana. Harvoin kuulee kenenkään myöntävän, että oikeasti en osannutkaan sitä, en jaksanutkaan tehdä tai en suoriutunutkaan siitä siinä ajassa, kuin olin ajatellut.

 

KATSO: Pahoinvointia työelämässä

Toki tekniikkakin pettää aina aika ajoin, mutta miksi kaikki se muukin inhimillisyys menee koneen piikkiin? Eikö olisi aika muuttaa ilmapiiriä niin työelämässä kuin koulumaailmassakin siten, että jokaisen annetaan olla ihminen. Ehkä siinä olisi lääke työelämän pahoinvointiin ja tämän ajan kansansairauteen masennukseen.

KATSO: Lääkepurkin varjossa

KATSO:Jokelan koulusurmat 

KATSO: Pahoinvointia hyvinvointivaltiossa

KATSO: Kesä kartsalla 

KATSO: Minä asun kaupungissa, Timo 7-vuotias

TITTA PÅ: Barn, stress och ångest

Pe 25.03.2011 @ 10:13Heidi Tetri

Pidätkö sä lukijaa ihan tyhmänä?

Viime viikkoina on ollut montakin isoa uutisoinnin aihetta. Eritoten uutisointi Japanin maanjäristyksistä herätti mielenkiintoni. Eräänä aamuna aloitin päiväni selaamalla keltaisen lehdistön lehteä ja törmäsin otsikkoon räjähtäneestä ydinvoimalayksiköstä. En lukenut juttua tarkemmin vaan siirryin Ylen uutispalvelun sivuille. Sielläkin iso otsikko Japanista, mutta Ylen mukaan ydinvoimala yksikkö on EHKÄ räjähtänyt.

KATSO: Ensimmäiset uutiset Japanin maanjäristyksestä  

Miten sama yksikkö voi olla sekä ehkä että ihan tosissaan räjähtänyt? Tämän jälkeen oli pakko käydä lukemassa, mitä tässä ”varmantiedonartikkelissa” oikein luki. No eihän asiaa ollut mikään virallinen taho vielä varmistanut, mutta otsikkoon oli päätynyt jo aikamoisen vakuuttava lause. Saadaanpahan ihmiset hädissään klikkaamaan artikkelia auki ja ostamaan joditabletteja. Nekin ovat jo kyseisen lehden uutisoinnin mukaan Suomesta loppu. Tutkimus oli tehty Heinolan keskusapteekkiin. Niinpä niin, siis kun joditabletit on Heinolasta loppu niin ne on sitten varmasti ihan joka puolelta Suomea loppu.

KATSO: Millenniumin jodikuume

Tai oikeastaan veikkaan, että tällä hetkellä tabletit voivat oikeasti olla loppu jopa Orionin Suomen varastosta. Ihmiset ovat käyneet lukemassa ”varmantiedonlehdestä” otsikon ja ryntäävät saman tien ostamaan tabletteja. Pihtiputaan mummolle myös. Ihan varmuuden vuoksi, koska lehdessä luki niin. Niin ja olihan siellä myös otsikko: STUK: Jos tilanne pahenee, joditabletteja voidaan tarvita. Otsikosta vain oltiin unohdettu sellainen pienen pieni oleellinen tieto, että Japanissa.

KATSO: Kyllä isä osaa - ydinsaastetta 
 

Tässä vaiheessa lukijana koen tulleeni jo nöyryytetyksi. Haluan faktatietoa, mielellään nopeasti ja sopivissa annoksissa jaettuna, en tulla huijatuksi. Ymmärrän kyllä, että kaupallistuminen näkyy myös mediassa; raha tulee sivuilla käynneistä, joten klikkauksia pitää olla jotta toimittaja saa palkkansa. Mutta missä tulee raja vastaan? Mielestäni nyt jo mennään hyvän maun rajoilla ja ollaan taitekohdassa, mutta kumpaan suuntaan tästä lähdetään?

 KATSO: Tapahtui 1985: Kirjeenvaihtajana neuvostojen maassa  

Pahoittelen siis itsekin provosoivaa otsikkoa. Toivon asiani vastanneen otsikkoa edes jotenkuten ja suomennan vielä otsikkoni: on olemassa uutisointia ja uutisointia. Kun kilpailu on kovimmillaan, toivon todella media-alan ammattilaisten ymmärtävän myös keitä varten he työskentelevät. Suomalaisilla on kehuttu olevan hyvä medialukutaito, mutta kärsiikö keltainen lehdistömme pienestä kirjoitushäiriöstä tai ennemminkin ehkä ADHD:sta?

Ongelma ei ole vain Suomen sisäinen, ilmiöhän on lähtöjään jenkkilästä. Ympäri maailmaa levittäytynyt ”tauti” on niin paha, että emme oikeasti ammattilaisinakaan ymmärrä, mitä riippumattomuus oikeasti tarkoittaa. Esimerkiksi Italiassa Silvio Berlusconi omistaa kolme televisiokanavaa ja isoja lehtiä. Luonnollisesti omistussuhde ja mainosrahat vaikuttavat median sisältöön. Olen miettinyt myös meillä, että mistä mahtaa tulevien pääministeriehdokkaiden vaalirahat tulla, kun toinen lehti uskoo Kataisen vahvaan voittoon ja toinen kertoo Kiviniemen karkaavan kauas?

KATSO: Politisoituuko Yleisradio

Ti 22.03.2011 @ 19:12Jukka Lindfors

Raskas prosessi on nyt ohi

Ai ettäkö poliitikot eivät enää osaisi puhutella kansaa? Herrajumala, Marja Tiuran spoken word -videohan on saavuttanut jättisuosion Yle Areenassa. Tiuran tähdittämä ja käsikirjoittama "Raskas prosessi" lähenteli tiistai-iltana jo 120 tuhannen latauslukuja.

Raskaassa prosessissa Tiura yhdistelee vajaan neljän minuutin aikana kahdeksalla eri tavalla lausevalikoimaa ”kaiken kaikkiaan olen erittäin huojentunut… raskas prosessi on nyt ohi… kiitän läheisiäni ja erityisesti perhettäni… saan nyt keskittyä rauhassa vaalikampanjaan… tämä on ollut raskas koulu”.

 

Suorituksen akrobaattimaisuutta himmentää ainoastaan lievästi se, että yksi Tiuran muotoiluista todellakin jossain määrin vastaa toimittajan esittämään kysymykseen. Muut variaatiot sen sijaan ovat riippumattomia siitä, mitä haastattelun toinen osapuoli on sattunut tiedustelemaan: jättikö prosessi jotain hampaankoloon, kritisoitteko syyteharkinnan hitautta, miten odotatte asian heijastuvan vaaleissa, pelkäättekö puolueen menestyksen heikentymistä, oletteko saanut riittävästi tukea, aiotteko jatkaa politiikassa, uskotteko että mikään vaalirahoituksessa tulee muuttumaan…

Kahdeksan kertaa kuullaan pieninä muunnelmina: ”Kaiken kaikkiaan olen erittäin huojentunut… raskas prosessi on nyt ohi… haluan kiittää läheisiäni ja erityisesti perhettäni… saan nyt keskittyä rauhassa vaalikampanjaan… tämä on ollut raskas koulu.”

Harjoittelu on tehnyt Tiuralle hyvää, sillä toistotahti on selvästi kohonnut vuoden takaisesta. Samalla solistinen ilmaisu on kirkastunut ja sanottava terveesti fokusoitunut. Kun Tiura jätti kokoomusjohdon huhtikuussa 2010, hän ehti Ajankohtaisen Kakkosen 9-minuuttisessa haastattelussa toistaa vain viidesti virkettä ”toivon että saan työrauhan ja saan rauhassa harjoittaa kansanedustajan tehtävää ja jatkaa elämääni rauhassa”. Malttamatta keskittyä oleelliseen Tiura sisällytti silloiseen suoritukseensa myös muutaman kertauksen lauseista ”olen pääsiäisenä tehnyt päätöksen”, ”tämä on ollut henkilökohtainen helvetti” ja ”synnyin kokoomuslaisena ja kuolen kokoomuslaisena”. Kokonaisuus jättikin vielä tuolloin levottoman ja jotenkin harrastelijamaisen vaikutelman.

VIDEO: Marja Tiuran "Työrauha"

Tiuran tuoreesta esityksestä juontuu mieleen kaksikin samantyyppistä teosta: pääministeri Mari Kiviniemen video Kaikissa tapauksissa tärkeää sekä puheenjohtaja Jutta Urpilaisen sarjamuotoinen kokonaisuus Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää.

Kiviniemen videossa Ylen uutistoimittaja utelee pääministerin näkemystä ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrysen bisneksistä Nova Groupin kanssa. Vastauksena jokaiseen kysymykseen kuullaan linjakas kommentti: "Kaikissa tapauksissa on tärkeää että asiat ovat avoimesti esillä."

VIDEO: Mari Kiviniemen "Kaikissa tapauksissa tärkeää"

Urpilainen puolestaan esiintyi vuoden 2008 kunnallisvaali-iltana kolmessa videossa, joiden ”running gagina” oli puheenjohtajan toistuva avaus”ylläri”: ”Aivan ensimmäiseksi haluaisin kiittää kaikkia SDP:tä äänestäneitä, meidän upeita ehdokkaitamme ja kaikkia jotka ovat hartiavoimin tehneet vaalityötä SDP:n puolesta…”

VIDEO: Jutta Urpilaisen "Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää"

Sanamuotojen kiinteysaste vaihtelee artistista toiseen, mutta yhteistä heille on voimaperäiseen kertaukseen perustuva kommunikaatiomuoto. Lähtökohtana – ja tavallaan myös päätepisteenä – on, että asioiden kärsivällinen toistaminen tuottaa urheilupuolelta tutun kumulatiivisen vaikutuksen. Sen voi tietysti tulkita myös pyrkimykseksi varmistaa, että mikä tahansa satunnaisesti tv-uutisiin valittu ”soundbite” sisältää kaiken, mitä koko haastattelun aikana on haluttu välittää: niin huojennuksen, raskaan prosessin, kiitokset läheisille, työrauhan kuin valmistautumisen vaalikampanjaan. Se on helpointa silloin, kun jokainen lause muistuttaa toistaan.

Onko tämä lähestymistapa ominainen nimenomaan naispolitiitikoillemme? Monelle miesvaikuttajalle on harmillisten kysymysten ristitulessa luonteenomaisempaa selitellä ja puolustella asioita tai vaihtoehtoisesti kieltää ne kategorisesti. Jatkotivauksia seuraa usein kärsimätön tiuskaisu: johan sen sanoin! Olisi vaikea kuvitella vaikkapa Paavo Lipposta jankkaamassa samaa lausetta kuudesti tai seitsemästi. Hän luovuttaisi viimeistään kolmannella kerralla: ”Kaikissa tapauksissa… suksi helvettiin!

Nainen on oppinut pitkämielisyyttä kasvattajana. Naispoliitikko ymmärtää, että toimittajaa on käsiteltävä kuin lasta, jonka vain rauhallinen vakuuttelu voi saada ymmärtämään, ettei mummin maahanpanijaisissa todellakaan tarjoilla nauravia nakkeja. Hän uskoo, että kun yhtä asiaa kyllin monta kertaa toistaa, se menee lopulta perille paksuunkin kalloon.

Kiivastua ei saa, päinvastoin, on muistettava hymy. Pienin merkein voidaan kuitenkin osoittaa, että äidinkin kärsivällisyydellä on rajansa. Kun lause ”haluan kiittää kaikkia läheisiä” kasvaa muotoon ”haluan todella kiittää kaikkia läheisiä”, se vihjaa, että nyt olisi Pekankin jo aika uskoa.

Pe 18.03.2011 @ 12:55Heidi Tetri

Junassa aikuinenkin taantuu taas lapseksi

Kohtuullisen tuoreena junatyömatkalaisena olen saanut todistaa jotakin karmaisevaa. Ikänsä puolesta aikuiseksi luokiteltavat ihmiset käyttäytyvät kohtuuttoman ala-arvoisesti, junassa. Kaameus alkaa jo laiturilta. Omat kuppikuntansa, jo useamman vuotta kulkeneet junatutut, vaihtavat aamun kuulumiset ja miettivät, jälleen kerran, kuinka paljon juna tänään on myöhässä. He linnoittautuvat raiteen viereen ja varaavat ”parhaat paikat”, jotta pääsevät junaan ensimmäisenä. Tapahtuma muistuttaa erehdyttävästi kouluaikoja, jolloin ala-asteella koulubussiin tai taksiin jonotettiin.

KATSO: Koulukyyti v. 1979

Kun juna vihdoin saapuu, alkaa hiljainen hampaiden kiristely ja kyynärpäätaktiikan hiominen. Junassahan on vain rajoitettu määrä paikkoja, mutta tällä puolentoista kuukauden kokemuksella niitä on riittänyt aina jokaiselle halukkaalle.

Paikkajaossakin tuntuu olevan kahden kerroksen väkeä. On niitä jotka ryntäävät ikkunapaikalle ja istuvat mahdollisimman leveästi ettei kukaan vain tule viereen ja niitä, jotka linnoittautuvat takkinsa ja pienen läppärinsä kanssa käytäväpaikalle.Läppärilaukulle jätetään totta kai oma penkki, ikkunan viereen. Sama ilmiö tapahtuu lasten keskuudessa, hieman erilaisena. Silloin tapellaan siitä kuka pääsee kenenkin viereen ja kuka joutuu etupenkkiin. Lapsetkin varaavat paikkoja, mutta vain bestikselleen.

Nyt kun olemme kaikki istuutuneet mukavasti omalle paikallemme, tapahtuu jotakin perikummallista. Kännykät, kirjat ja läppärit on kaivettu esille ja nyt on aika päästää ne valloilleen. Joka IC-junatyypin vaunussa on ainakin kaksi äänieristettyä puhelinkoppia vaunua kohden, mutta sinne tuntuu olevan hankala löytää.

Työ-, perhe- ja pettämisasiatkin on siis luontevaa hoitaa omalta paikaltaan, kunnolla selostaen koko vaunulle. Mitähän työnantaja mahtaisi sanoa, kun kuulisi, että monen sadantuhannen euron kaupat menivät sivusuun vain koska kilpasisko tai veli sattui istumaan ja kuulemaan mehukkaasta mahdollisuudesta junassa? Entäpä jos miehesi/vaimosi sisko tai serkku sattuu istumaan parin penkkirivin päässä, kun kerrot ah niin ihanasta viimeyöstä ”työmatkalla”? Kaiken huippu taitaa olla perheriita, joka käydään samalla kaavalla puhelimitse joka päivä. Kyse on autosta, jolla vaimo ajaa, mutta jonka junassa istuva mies omistaa. Asiaa lienee tuskin tarve enempää selostaa. Mutta onhan nyt varmasti kaikille selvää, että mies omistaa tämän auton. Jolla vaimo kehtaa ajaa. Ja ihan vielä päivittäin.

KATSO: Kotikadullakin työmatkalla on ollut uskottomat seuraukset

Ihanaa, olemmekin jo päätepysäkille. Ahtaudumme kaikki aikuiset 10 minuuttia ennen kuulutusta pienille käytäville jonottamaan oville, tai mikä vielä mukavampaa, lähdemme kävelemään vaunusta numero kuusi kohti ensimmäistä vaunua. Näin ollen olemme laiturilla n. 50 metriä edempänä kuin ne muut jotka nousevat omasta vaunustaan pois. Se 15 sekuntia pidempään kävelyä laiturilla olisikin työpäivän kannalta katastrofaalista. Ihanaa tämä työpäivän mittainen lepo, joka vaaditaan, jotta kestää saman ruljanssin takaisinpäin.

VR:n ongelma ei siis ole aikataulussa pysyminen, sen se on mielestäni hoitanut vähintäänkin kohtuudella kaukoliikenteessä. Ehkä juuri me ihmiset teemme siitä viisi minuuttia pidemmästä junamatkasta kaameamman. Välillä tätä käytävätaklailua katsellessani en ole voinut välttyä silmäilemästä, miten lapset käyttäytyvät junassa. Yllätyksekseni he olivat niitä, jotka istuivat hiljaa ja pelasivat korttia. Kysymykset koska me ollaan perillä tulevat siltä vähän vanhemmalta sukupolvelta.

Junamatka uudella italialaisella on siis elämys niin kuin Ukko-Pekalla konsanaan, suosittelen jokaiselle aina silloin tällöin! VR:n henkilökuntakin voi yllättää matkailijan positiivisesti, nimittäin tämän kevään kuulutukset ovat olleet huippuluokkaa!

KATSO: Kun Pendolinot saapuivat Suomeen

 

KATSO: Junia Elävässä arkistossa

Ke 16.03.2011 @ 15:49Jukka Lindfors

Ei ole muuten ikinä tarvinnut seksistä maksaa

Tätä toimeliaiden häntäheikkien mantraa tai vakuustodistusta eroottisesta valovoimastaan on jankattu monissa lehtihaastatteluissa. No, ei tarvitse vastaisuudessakaan, ainakaan mikäli Espoon käräjäoikeudelta kysytään.

Ilta-Sanomista osui tiistaina 15.3.2011 silmiin juttu, jonka mukaan seksilaskua ei voi periä käräjillä. Seksipalveluja myynyt nainen karhusi saataviaan mieheltä, joka työskentelee päällikköasemassa kansainvälisen konsernin Suomen-konttorissa.

Naisen mukaan mies oli jättänyt maksamatta eroottisesta hieronnasta ja seuralaispalvelusta yhteensä 3000 euroa kolmelta eri kerralta. Oikeudessa mies kiisti koko asian ja väitti naisen häirinneen häntä keväästä 2010 alkaen.

No hyvä. Sana sanaa vastaan. Olisi ollut ymmärrettävää, mikäli oikeus olisi katsonut olevansa kykenemätön ratkaisemaan tapausta todisteiden puuttuessa. Mutta ei.

IS:n uutisen mukaan espoolainen tuomioistuin ei ottanut kantaa itse tapahtumiin, vaan pelkästään siihen, saiko nainen ylipäätään käydä käräjiä moisesta asiasta, ts. oliko tämmöisellä muijalla oikeus hakea oikeutta.

Käräjäoikeuden mukaan puheena olevaa seksipalvelua ”on pidettävä hyvän tavan vastaisena toimintana”. Sen tähden naisen vaatimuksille ”ei voida antaa oikeussuojaa”, eikä nainen siis voi periä kyseistä saatavaansa oikeusteitse.

Jaa.

Suomen laissa tosiaan puhutaan monessakin paikassa ”hyvästä tavasta”, mutta yleensä mahdollisimman epämääräisesti. Kuluttajansuojalaissa sentään on kerrottu, että markkinointia voi pitää hyvän tavan vastaisena, jos se on selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa, ja erityisesti jos:

1) se loukkaa ihmisarvoa taikka uskonnollista tai poliittista vakaumusta,

2) siinä esiintyy sukupuoleen, ikään, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kansalaisuuteen, kieleen, terveydentilaan, vammaisuuteen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun henkilöön liittyvään seikkaan perustuvaa syrjintää; taikka

3) siinä suhtaudutaan hyväksyvästi toimintaan, jossa vaarannetaan terveyttä, yleistä turvallisuutta tai ympäristöä ilman, että tällaisen toiminnan esittämiseen on markkinoitavaan hyödykkeeseen liittyvää asiallista perustetta.

Yksinkertainen perusasia: seksuaalipalvelujen myyminen on Suomen kansalaisille sallittua. Kiellettyä on vain niiden osto ja kaupittelu yleisellä paikalla, seksin ostaminen alle 18-vuotiaalta sekä paritus ja ihmiskauppa ynnä näiden uhrien seksuaalinen hyväksikäyttö.

Niinpä naisen toiminta ei, minun järkeni mukaan, voi olla ”selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa”. Puheena olevaan seksipalveluun ei tiettävästi myöskään liity uskonnollisia, poliittisia tms. ulottuvuuksia, syrjintää tai esim. ympäristöä vaarantavaa toimintaa.

Vaikkeivät prostituutio ja seksin myynti olekaan kaikkien mieleen, kyseessä on silti yhteiskunnan hyväksymä ammatti, jonka tuotosta verottajakin vetää päältä provisionsa. Se on laillista elinkeinotoimintaa, joka ei kuitenkaan näemmä nauti lain suojaa, ainakaan yrittäjämyönteisessä Espoossa.

Käräjäoikeuden käsitys taitaa olla, että turha on teidän huorien tulla ruikuttamaan kunnon ihmisten ilmoille. Moni ehkä vetääkin sen johtopäätöksen, että asialle on paras panna yksityinen tehoperijä - mielellään atari-sertifioitu.

Päätöksellä voi olla laajempikin vaikutus yhteiskuntaelämään. Jos oikeuden perustelu otetaan vakavissaan, se antaa vapaan lisenssin omia ja nauttia korvauksetta mitä tahansa ”hyvän tavan vastaista”. Aikuisviihdevideoita saa sen nojalla vapaasti kähveltää vähittäismyyjiltä.

Ja jos vaikkapa kuvataiteilijalta tilataan teos, jonka lopputulos ei maksajan - tai Espoon käräjäoikeuden - mielestä vastaa "hyvää tapaa", ei mokomalle risuparralle tarvitse pulittaa penniäkään vaivanpalkkaa. Ja niin edelleen.

Ja seksistä ei meikäläisen muuten tarvitse ikinä maksaa, kuuluu sieltä ja täältä.

KATSO: Maailman vanhin ammatti

KATSO: Laillinen bordelli

Ke 09.03.2011 @ 14:09Jukka Lindfors

Tuksu ja Arto: voisiko tätä kukaan keksiä?

Tunnustan: olen jäänyt pahaan Tuksu-koukkuun. Häntä koskevien uutisten ja videoiden seuraaminen hävettää ja nolottaa. Samalla tämä materiaali on kuitenkin niin perin juurin ällistyttävää, että ihan pakko on purkautua näin julkisesti.

Kaikki alkoi TV5:n dokumentista Tuksu menee naimisiin. Kun reportaasi Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin lappilaisista ”satuhäistä” tuli ensi kerran tv:stä, en voinut katsella sitä kuin muutaman minuutin ajan. Tuntui yksinkertaisesti epäeettiseltä tapittaa selvästi tasapainottomien ja puolittain syyntakeettomassa tilassa olevien ihmisten sotkuista sekoilua, jonka naturalistinen taltiointi oli koko mediaprojektin ylin päämäärä.

Netistä osui silmiin otsikoita kännisestä sulhasesta, joka leipoi satumorsianta lättyyn jo hääyönä. Molemminpuolinen sanapuukottelu ja häiriökäytös jatkui koko riemuviikon ajan. Viimein tuore nuorikko kuljetettiin putkan pahnoille hänen mojautettuaan sulhoaan päähän juomalasilla. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä aika tavanomaista, sehän oli tuttua Matin/Mervin tai BB-Antin/BB-Hennan (Tuksun bestiksiä muuten) parisuhderaporteista ja miksei myös ihan tavallisten mattimeikäläisten juhlasta tai arjesta.

Se, missä kohtaa minulla naksahti jokin, oli otsikko: ”Arto söi koiranruuat, repi tukasta ja aneli armoa.” Ajattelin, että tämä on huippu. Että kukaan, ainakaan kukaan teatteri-ihminen, ei voisi keksiä tämmöistä.

Koska olen tuksuismin alalla vasta noviisi, en ollut etukäteen perillä Länsmanin taustasta. Tutkimuksissani huomasin, että eri lähteissä häntä tituleerattiin vaihtoehtoisesti ”lappilaiseksi liikemieheksi” ja ”puolityöttömäksi ivalolaisen K-kaupan yleismieheksi”. Kummin vain, Tukiainen itse on kuvannut sulhoaan ”persaukisimmaksi mieheksi, jonka olen koskaan tavannut”.

Tältä pohjalta näyteltiin merkillinen sosiodraama muutama päivä ennen vihkimistä. Oltiin siis valmistautumassa Seiska-lehden maksamiin luksushäihin, joihin kuskataan väkeä lentoteitse ympäri Suomea. Edes kaikilla morsiusneidoilla ei ole varaa saapua paikalle. Tuleva sulhanen on ilman rahaa ja nälissään. Ja kun Tuksu lähtee asioille, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ahmii salaa suuhunsa Nassu-hauvalle varatut koiranmuonat - viihdeuutisten mukaan ”ison ruokasäkin” ja sen lisäksi ”erilaisia valmiita koiranruokasekoituksia”. Ei ole uutinen, jos koira puree miestä, mutta se on, jos mies puree Nassun sertit.

Tämä on niin merkillistä, että sen voisi toisaalta kuvitellakin vain romaaniin tai elokuvaan. Onkohan Chaplinilla joku pätkä, jossa nälkäinen kulkuri pihistää emännän lellikkikoiralta makupalan? Jos ei ole, voisi olla.

Koira onkin tämän parisuhteen keskeinen olento, tai oikeastaan kyseessä taitaa ollakin triangelidraama. Syksyllä, kun Johanna oli Rovaniemellä esiintymässä erotiikkamessuilla, hän lähetti Länsmanin noutamaan Nassun Helsingistä lentokoneella, jotta ”hän (so. Nassu - JL) pääsee myös näkemään Lappia ja matkustelemaan”. Piski pääsikin Tuksun seuraksi ”neljän tähden hotellista” varattuun sviittiin, kun taas Arto-raukka oli ”niin persaukinen, ettei hänellä ollut varaa tähän sviittiin, joten hän lähti jonkun kaverinsa kyydissä takaisin Ivaloon”.

Tämähän on klassinen pila-aihe: nousukashupakko tai rikas konsulinrouva, jonka hissukka miesseuralainen alennetaan roudaamaan ja kampaamaan Fifi-puudelia. Eri variaatioina sitä on toteutettu pilakuvissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, vaikkei yhtään hyvää esimerkkiä juuri nyt tulekaan nimeltä mieleen. Ei ehkä kauhea ihme, että Arto on mielellään kännissä ja kanttuvei.

Seiskan ”uutisvideo”, jossa Tukiainen selvitti putkayötä edeltäneen illan sekavia tapahtumia, jotenkin kiteyttää koko paletin. Tuksun puhuessa, tai pikemminkin juontaessa – hän selostaa oman elämänsä käänteitä mikrofoniin kuin ”telkkaria” leikkivä lapsi – vielä jälkikänneissä marinoituva Länsman kiehnää ja nuoleksii hänen kyljessään kuin ihmisrakas koira, ja Johanna puhuukin hänestä kuin älyttömästä luontokappaleesta: Turre sitä, Turre tätä, Turre on ollut tuhma, Turre on vähän tollanen alkuasukasmainen tyyppi, Turre siis näytteli vaik mitä, ei Turrella mitään tikkejä oo, Turre ansaitsikin sen. Puhuttelun kohde solkkaa jotain väliin mitään ymmärtämättä. Jos häntä kohdellaan kuin koiraa, miksei hän siis voisi syödä koiranruokaakin?

Säälittävämpi kuin Arto on tietenkin Nassu-koira, joka Johannan putkareissun ajaksi jäi hotellihuoneeseen aivan ypöyksin (Arto kun oli remontoimassa veristä päätään ensiapuasemalla). Muutenkin Tuksu haluaa korjata sen väärinkäsityksen, että ruman vekin kaaliinsa saanut Länsman mukamas olisi tässä joku uhri. Jo ennen kuin edes mennään siihen sivuseikkaan, mitä hän muka miehelle teki, tämä Liberacen perillinen nostaa olennaisimman todistusaineiston kameran nähtäväksi: ”Täs on mun rakennekynnet, jotka Arto on hajottanut, ja nää on KALLIIT nää kynnet… Et kiitos vaan Arto!”

Myös rakennekynnet kuuluvat hämmentävästi tämän maratondraaman toistuviin aihelmiin. Johanna esittelee kynsiään häädokumentissaan, ja ne on muistettu mainita aikaisemmissakin Tuksu-stooreissa. Seiskan mukaan ne olivat myös hääkekkerien pahimpia sijaiskärsijöitä. ”Kynteni katkesivat, kun Arto riepotteli minua hääyönä”, morsian valitti lehden jälkiartikkelissa. Se, että Seiskan tutkiva journalisti osoitti valokuvin kahden kynnen katkenneen jo ennen hääyötä, vain alleviivaa rakennekynsien painoarvoa. Rakennekynnet ovat tytön paras ystävä.

Kollegaan oli em. videossa tehnyt pysäyttävän vaikutuksen Tukiaisen puun takaa tullut kommentti, varoittamatta naistutkimuksen jargoniin koukkaava analyysi Arton itkemisestä (”Se oli ensin kauheen suloista, mutta nyt mä oon huomannut et se on vallankäytön väline”), ja hän muistutti myös koko Tuksu-ilmiön yliluonnollisesta ulottuvuudesta (”Demonit vaativat Juliaa tekemään ruokaa", Tukiainen kertoi kokemuksistaan siskonsa kanssa Hymyssä ja selitti, lehden mukaan, "Julian alkaneen peloissaan paistaa pakastepizzaa yön pikkutunneilla”). Tähän täytyy tietysti lisätä kerta kerralta kohtuuttomampiin järjettömyyksiin yltävä ulkoasuvarustelu, joka häävideoissa huipentui dadaistiseen näkymään: Johannan naamasta erottuu vain valtavan kokoinen, pinkki huulikiilleympyrä ja puolet naamasta peittävät mustat irtoripset.

Kaikki on niin mielikuvituksellista ja mieletöntä, että jotkut ovat jo ehättäneet aprikoida, onko kaiken takana sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja, vaikkapa Pasilan Atte Järvinen. Oma kirjallinen mielleyhtymäni olisi ennemminkin Jouko Turkka, jonka Aiheita-kirja (1982) on täynnä vastaavanlaisia groteskeja tarina-aihioita. Kuten:

Mies myy metsänsä ja maansa, kun morsian jättää. Kirkonkylän entinen paraatilausuja ja naisvoimistelija on palannut Linnanmäelle merenneidoksi. Mies kuorituttaa piskuisen peltoläntin mullat rekan lavalle ja lähtee hakemaan naistaan Helsingistä. Hän saa rahaa myymällä kuormasta multaa rikkaalle amerikansuomalaiselle. Linnanmäellä mies heittää koko päivän morsiantaan hyllyltä veteen puhumatta sanaakaan, alkaa sitten änkyttää asiaansa ja näyttää lopulta rekkalastinsa. Jään tänne, ellet palaa maalle. ”Morsian heltyy mutta vaatii saada hyvästellä kaikki tuttavansa. Hän löytää aina jotain joka viivyttää, hän ei voi jättää kaikkea tätä! Joka nyt, kun se pitäisi jättää, on ihanaa!” Viimein mies lyö muuttokuormassa olevalla kukkaruukulla naiselta etuhampaat pois. Nyt nainen on vapaa lähtemään. Suuressa maailmassa ei kehtaa enää naamaansa näyttää, ja maalla hampaiden puute ei haittaa työkykyä.

Turkka tuskitteli Aiheissaan suomalaisen teatterin ja elokuvan kyvyttömyyttä kuvata elämää ja maailmaa. Pari hyvää esimerkkiä liippaa läheltä puheena olevaa tapausta: ”Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus, mutta väitä tätä vakavasti jollekin.”

Mikäli Tuksun tarina ylipäänsä on käsikirjoitettu, se ei voi olla sitä ainakaan loppuun asti. Se johtuu miespääosan esittäjästä. Sillä jos joku olisi suunnitellut Johannalle miesystävän, olisiko tuloksena ollut nimenomaan Arto Länsman? Eikö hän ole rooliinsa kaikin puolin mahdollisimman epätodennäköinen hahmo, niin sisäiseltä kuin ulkoiselta habitukseltaan? Arto on kuin epävakaa risteilyohjus, joka saattaa milloin tahansa poiketa reitiltään ja alkaa kylvää sanoinkuvaamatonta tuhoa ympäristössään.

Tukiainen luonnehti siippaansa jossain määreellä ”rahaton seksipukkini”. Kollegani määritelmä on pelottavampi: ”Arto on ladattu ase.”

”Tuksun ja Arton avioliitto” päihittää joka tapauksessa kevyesti kaikki tähänastiset yritykset luoda päivittäistä draamasarjaa televisioon tai nettiin. Teatteriin tätä tarinaa ei voisi ajatellakaan. Aikakauslehti on jatkuvasti vaihtuviin käänteisiin liian hidas, ja iltapäivälehdestäkin puuttuu liikkuva kuva ja ääni. Netissä alati uusia Tuksu-videoita pyörittävä Seiska-tv on sille juuri ihanteellinen ja ehkä ainoa pätevä formaatti. Tukiainen voi olla kokonaisen mediavallankumouksen papitar.

 

Kiitokset Pekka Laineelle ja Harto Hänniselle inspiroivasta Tuksu-keskustelutuokiosta.

ELÄVÄ ARKISTO -TV: Johanna Tukiainen ja seurustelun vaikeus

ELÄVÄ ARKISTO -TV: 200 tekstiviestin nainen

KUUNTELE: Turkka ja von Bagh keskustelevat Chaplinista

KATSO: Turkka opettaa havannoimaan arkipäivää

 

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu