Ti 26.07.2011 @ 21:23Heidi Sommar

Kätketty kuolema

Muutama vuosi sitten tapahtui asioita, jotka muuttivat suhtautumiseni kuolemaan. Tai oikeastaan ne pakottivat luomaan sen suhteen. Kuolema tuli niin lähelle, ettei se ollut enää jokin epämääräinen ja etäinen asia. Samalla kun tutkailin tätä uutta tuttavuutta, mietin miksei siitä puhuta. Miksi kuolemasta on tullut niin yksityistä ja kätkettyä?

Suurten tragedioiden kuten Norjan joukkosurman yhteydessä puhutaan myös menetysten käsittelystä ja kriisityöstä sekä uhrien ja omaisten tarvitsemasta avusta. Uutisointia seuratessa tuli jälleen mieleen, että yhteiskunnan tai yhteisön apua ja tukea tarvittaisiin myös niille ihmisille, jotka tavallisessa elämässä, ilman suuria uutisotsikoita, menettävät omaisensa. Moni sinnittelee töissä ja arjessa pitäen surun sisällään, aivan kuin sille ei olisi tilaa.
 

Video: Surutyötä tutkinut psykologi Soili Poijula kertoi Akuutti-ohjelmassa uudesta näkemyksestä surutyöhön.

Median ja viihdeteollisuuden tapa käsitellä kuolemaa on erikoinen. Tosielämässä sitä ei juuri käsitellä, saatikka näytetä, mutta fiktiossa sillä mässäillään. Miten se vaikuttaa, kun kuolema on lähinnä fiktiota ja viihdettä? En sitä aiemmin miettinyt, mutta kun kuolema oli tullut tarpeeksi lähelle, huomasin herkistyneeni sille. En pystynyt katsomaan ruumishuonekohtauksia (joita on tv-sarjoissa ja elokuvissa käsittämättömän paljon, laskekaapa!) tai nauttimaan murhatarinoista. Ainut missä kuolemaa käsiteltiin, olivat muutamat dokumentit ja henkilötarinat, jotka katsoin pohjattoman kiinnostuksen vallassa. Tuskin olisin niiden pariin osannut hakeutua aiemmin ja jäin pohtimaan miksi tuntui kuin aihe olisi piilossa, että vain siitä kiinnostuneet friikit kaivelevat sen esiin, mutta arjestamme se on poissa. Mietin miltä tuntuisi nähdä tv:ssä aito kuolema tai kuolleita. Kun niillä fiktiossa mässäillään, niin miksi sen realistinen näyttäminen on yhä niin iso tabu? Eikö se vain etäännytä ihmiset juuri siitä, minkä pitäisi tulla edes joskus lähelle ja koskettaa? En kaipaa katastrofikuvia ja ruumiskasoja, mutta jotain yhteyttä tuohon suureen mysteeriin. Mielenkiinnolla odotan mikä kohu vielä syntyykään Ylen tulevasta ohjelmasarjasta, joka kertoo kuolevista ihmisistä.

Kuoleman siirtyminen kodeista sairaaloihin tekee siitä yhä mystisempää. Suruakaan ei juuri tuoda esiin. Ennen omaisensa menettänyt pukeutui tietyllä tavalla merkiksi suruajasta, mutta nykyään surua ei haluta näyttää ulkopuolisille, surunapit ja muut ulkoiset surun merkit alkavat olla historiaa. Moni myös suorastaan välttelee omaisensa menettäneitä ihmisiä ja aika pian koko tapahtuma unohtuu, paitsi ei omaiselta. Ajatus vuosia kestävästä surutyöstä tuntui itsestänikin lähinnä kammottavalta, eihän mulla ole siihen aikaa, opiskelutkin kesken, täytyy mennä eteenpäin, ajattelin.

Video: Suomalainen kuolema

Kuolemaan suhtautumisessa, surun käsittelyssä sekä surevien omaisten kohtaamisessa olisi opetettavaa vaikka kouluihin. Koulu antaa tietoja, mutta tunteiden käsittelyn, kriisien ja menetysten kanssa pähkäilemme ihan yksin, sen varassa mitä kotoa on opittu. Omien reaktioiden lisäksi hämmästyin tapoja, joilla ihmiset reagoivat kun menetin isäni äkillisesti. Jotkut ilmaisivat osanottonsa sanomalla tai lähettämällä suruvalittelut, mutta jotkut eivät ottaneet asiaa puheeksi juuri lainkaan. Olin aina ajatellut että ”otan osaa” kuulostaa jotenkin kornilta ja vältellyt sen sanomista. Nyt olen eri mieltä. Se kannattaa sanoa, tai sanoa ettei ole sanoja, tai että on pahoillaan, kunhan sanoo. Ja jos sanominen ei luonnistu, voi kirjoittaa, lähettää kortin, keinoja on monia. Muistan yhä jokaisen joka otti osaa suruuni, se on kaunis ja tärkeä muisto.

Surujen lisäksi kuolema antoi paljon muutakin kunhan uskalsin kohdata sen. Kuolleen vierellä oleminen oli kokemus, joka muutti minua. Kuoleman kohtaamisen myötä tunsin saaneeni lahjan, elämä näyttäytyi uudessa kirkkaammassa ja väkevämmässä valossa.

Norjan tragedian yhteydessä neuvottiin miten vanhempien tulisi puhua lapsille väkivallasta ja tappamisesta. Lapsia varten oli MLL:n laatimat ohjeet, mutta entä aikuiset? Olemmeko me niin viisaita, että osaamme heti käsitellä sen, että joku teloittaa kuusikymmentä nuorta? Aikuisten osalta ohjeissa oli kehotus purkaa ensin omaa mieltä toisen aikuisen kera, jotta voi sitten selväjärkisesti käsitellä asiaa lapsen kanssa. Siinäkö on ohjeet aikuisille, entäs ne joilla ei ole ketään kenen kanssa puhua? Onko kirkko ainut kenen puoleen voi kääntyä? Onko ainut paikka henkiselle ja syvälliselle keskustelulle kirkossa, jonka arvoista niin moni on kääntynyt jo pois?

Terapeutit Tommy Hellsten ja Terhi Vedenkivi puhuivat Voimalassa yhteisöllisyyden merkityksestä. Jos ihmiset voisivat helpommin lähestyä toisiaan, ei kukaan jäisi niin yksin ahdistavienkaan tunteiden kanssa. Olemme luoneet hassun paradoksin, samalla kun kaipaamme kadonnutta yhteisöllisyyttä, olemme rajanneet elämämme yksilö- ja ydinperhekeskeiseksi. Jos käy huono tuuri ja palapelistä puuttuu palasia, kuten ystäviä, työ tai puoliso, niin yhtäkkiä ollaankin yksin. Kun menee hyvin, se voi vielä toimia, mutta kun menee huonosti, ihminen tarvitsee väistämättä toisia ihmisiä.

Video: Yksinäisyys

Suomalaisten puhumattomuudesta on vitsailtu jo vuosikaudet, joten vaikka ajatus avoimemmasta kommunikaatiosta kaikkien kesken on kaunis ajatus, niin mietin myös epäsuorempia tapoja jakaa kokemuksia. Ainakin tekniikan puolesta meillä on parhaimmat välineet yhteisölliseen kokemiseen kuin koskaan. Haluaisin nähdä sitä hyödynnettävän tosissaan. Norjalaisella uutissivustolla voi ilmaista tukensa tarttumalla virtuaalisesti toisia kädestä, pieni alku sekin. Vähän aikaa sitten törmäsin netissä säveltäjään, joka on luonut virtuaalisen kuoron, jossa sadat ihmiset ympäri maailmaa laulavat yhdessä. Koskettavaa videota katsoessani, mietin mitä kaikkea internetin avulla voitaisiin tehdä yhteisöllisten kokemusten luomiseksi. Kun kyläyhteisöt ja seurakunnat uhkaavat jäädä muinaismuistoiksi, voisiko syntyä toisenlaista henkistä yhteisöllisyyttä ja tukemista?

Norjan pääministeri sanoi puheessaan terroriteon jälkeen, että vastaus väkivaltaan on vielä enemmän demokratiaa, vielä enemmän inhimillisyyttä. Jos suurissa tragedioissa pitää nähdä jotain hyvää, niin yksi iso asia on se, että ihmisten on pakko yhdistää voimansa sekä surra yhdessä.

Asiasanat: 
To 14.07.2011 @ 12:22Paavo Rytsä

Esko Aho ja väärä kysymys

"Ei kun mä olen Nokian johtaja", tiuskaisi yhteiskunnallinen konkari Esko Aho, kun toimittajat yrittivät tivata entiseltä hiihtovaikuttajalta kommenttia doping-käräjiin ja olympiavoittaja Mika Myllylän kuolemaan. Voiko toimittaja esittää vääriä kysymyksiä?

Esko Ahon pidättyväinen linja herättää huomiota. Vaikutti vähän siltä, että entiselle Hiihtoliiton puheenjohtajalle tuli yllätyksenä toimittajien tiukat hiihtokysymykset. Nokian viestintägurut olisivat voineet neuvoa Ahoa sanomaan, että Myllylän tapaus oli valitettava, ja hyvä, että doping-käräjät ovat edenneet. Oikeus tehköön päätökset.

 

KATSO VIDEO

Kesäkuussa Linnanmäen toimitusjohtaja Risto Räikkönen tulistui nuoren toimittajan kysymyksistä, kun ne koskivat palkkausta ja työoloja. Räikkönen on selvästi tottunut antamaan haastatteluja, joissa korostetaan Linnanmäen ainutlaatuisuutta Suomen lapsille niin elämysten antajana kuin lahjoittajanakin. Linnanmäellä on luurankoja kaapissa vain legendaarisessa Kummitusjunassa, siis Räikkösen maailmassa.

Marja Tiura käytti puolestaan toiston voimaa toimittajan kanssa mitellessään. Raskaan prosessin toistaminen ei tuonut pelkkiä sympatiapisteitä kansalaisilta.

1980-luvulla Harri Holkeri osasi lyödä luun kurkkuun toimittajalle vakuuttavasti. "Minä juon nyt kahvia" on selvästi parempi kuin tuo Ahon Nokian johtajuuden korostaminen. Kahvia kun me tavalliset tallaajatkin joskus saamme, mutta Nokian johtajia meistä ei tule. Se herättää kansalaisissa kateutta tiedonjanon lisäksi.

Holkerin lisäksi mm. Kekkonen ja Lipponen muistetaan hokemista

Blogin kirjoittajana toivon julkisuuden henkilöiltä avointa linjaa mutta lisäksi, että yhtä lausetta ei enää käytettäisi: "Kansa on puhunut ja pulinat pois". Se on pilattu lainaamalla sitä liikaa. Lause omistettakoon valtioneuvos Johannes Virolaisen muistolle.

Keräämme Elävään arkistoon teemaa Väärä kysymys. Siihen kootaan tilanteita, joissa haastateltava syyttää toimittajaa vääristä kysymyksistä. Tuleeko teille mieleen näitä mielenkiintoisia tapauksia? Lähettäkää vastaus tähän blogiin.

Ke 22.06.2011 @ 13:01Sanna-Katja Pohjalahti

Juhannusmuistoja

Tänä vuonna en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä juhannuksena tekisin. Haaveilen idyllisestä maalaisjuhannuksesta seppeleineen, kukkamekkoineen ja lavatansseineen, sillä se on se oikea ja kantasuomalainen tapa viettää juhannusta.

 

Katso: Suomi juhlii - juhannus


Mökkijuhannuksesta onkin aikaa. Kaksi vuotta sitten heiluin Etelä-Euroopassa elektronisen musiikin festivaaleilla. Juhannuspäivän iltana karkeloinnin lomassa yhtäkkiä huomattiin, että ”juhannushan on tänään!” Pimeä tuli nopeammin kuin Suomessa, mutta strobovalot piirsivät linjaa taivaalle aikaiseen aamuun saakka.


Vuosi sitten istuimme autossa keskellä Viron maaseutua, matkaseuralaiseni ja minä. Oli kesänvalkoinen keskiyö. Auto oli pysäköity Randiväljan aution kirkon pihaan, koska tuijotimme keskittyneinä ja kainalot hikisinä kirkon umpeen naulattuja ikkunaluukkuja.

Matkaseuralaiseni valokuvasi kirkkoa, mutta minä istuin etupenkillä lukkojen takana kädet puuskassa. En siksi että olisin ollut tylsistynyt, vaan siksi, etteivät kauhunväreet meinanneet hellittää ollenkaan. Tarinan mukaan kirkossa kummittelee, ja ovelle koputtava kuulee sisältä aivan selviä askeleita.

 

Katso: Rajatieto

Lapsena juhannussuunnitelmat olivat yksinkertaisia, sillä meillä oli mökki. Järvellä opin kävelemään ja muutamaa vuotta myöhemmin myös uimaan. Isoveli kannatteli mahan alta kun pulikoimme lämpimässä rantavedessä. Juuri siinä päädyssä rantaa, jonka aurinko ensimmäiseksi pimensi, ja jonne kalanpoikaset tulivat aina iltaisin kerjäämään pullanmurusia.

 

 

Katso: Aikuisten uimakoulu


Kaivossa asui sammakko, mutta vesi maistui silti tai juuri siksi maailman parhaimmalle. Punaisissa emalikattiloissa keittyivät uudet perunat ja kuorelliset nakit. Mökki oli punamullanvärinen paritalo, jonka papat olivat rakentaneet yhteistuumin. Serkut asuivat seinän takana, ja juhannus toisensa perään vietettiin laiturilla lekotellen ja saunoen. Mummo ja sen sisko istuivat kuistin rappusilla papiljotit päässä, posket punottaen saunan jäljiltä ja kuuntelivat haaveksien vastarannalta kiirivää hanuristin soitantaa.
 

Katso: Suomalainen onnela


Sammaleenvihreään, harjakattoiseen puuceehen johti luonnonkivipolku, jota pitkin pelotti kulkea yöttömästäkin yöstä huolimatta. Siskonpeti tehtiin yläkertaan parvelle. Äiti halusi aina sulkea kattoluukun, ettei unissa kävelevälle veljelleni kävisi huonosti. Koirien ilolla ei ollut aamulla rajaa kun kapusimme alakertaan kahvinkeittoon ja aamu-uinnille.


Vanhempana järvellä käytiin vieläkin, mutta nyt kaveriporukalla ja ilman vanhempia. Silloinen poikaystäväni soitteli kitaraa ja istuimme koko porukka rannassa paistamassa makkaraa. Kunnan rannassa paloi kokko, joka näkyi melkein meille asti.

 

Rantakivillä istuksiessamme kerroin parhaalle ystävälleni hänen olleensa koko ajan oikeassa ja ettei silloinen poikaystävä ollut sittenkään se oikea. Järvellä lipui soutuvene, vastarannalla näkyi naapurikylän kirkon kapea torni. Isä ja veli olivat kerran kauan sitten sinne soutaneet, mutta kavunneet kiireen vilkkaa takaisin veneeseen. Rannalla oli ollut käärme.


Sitten mökki kaivoineen, sammakkoineen ja rantasaunoineen myytiin. Kukkakimppu tyynyn alla litistyi ja pahensi allergiaa, joten sekin piti heittää pois.

 

Katso: Juhannustaikoja


Tänä vuonna en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä juhannuksena tekisin. Saatan jopa jäädä kotiin kaupunkiin, kääriytyä vilttiin kissan kaveriksi ja maleksia illemmalla pitkin sataman rantaa. Tyhjän kaupungin keskusta on kuulemma kaunis.

 

Ti 21.06.2011 @ 13:22Heidi Tetri

Aikamatkalla papan nuoruuteen

Kauniina kesäiltana ajelin yksin mökiltä kotiinpäin radiota kuunnellen. Vanhojen koivujen kaartuessa auton ylle ja soratien kolistessa alla, radiosta alkoi soida kuin tilauksesta Arttu Wiskarin Mökkitie. ” Ukki kertoi jatkosodasta, siitä alikersantti Rokasta. Emmä tuolloin mistään tajunnut, nautin vain lomasta”.

Kuinka sitä lapsena ei osannut arvostaa sitä tietoa ja niitä kokemuksia, joita isovanhemmilta olisi voinut saada? Silloin sitä halusi suunnata elämässään vain eteenpäin ja ymmärtää tulevaa. Nyt kahdenkymmenen vuoden päästä, kun tiedonsaanti ei enää ole mahdollista, janoan sitä enemmän kuin koskaan aiemmin.

KATSO: Saman katon alla

Olen saanut infoähkyn nykytiedosta, sodista,ilmastonmuutoksesta, terrorismista, päihteistä, rasismista, valtataisteluista, ekologisuudesta, epäreilusta markkinataloudesta japoliittisesta epävakaudesta, haluan epätoivoisesti tavoittaa edes pienen palan mennyttä, jotta ymmärtäisin tätä hetkeä paremmin.

En kaipaa muutosta entiseen, vaan olen ennemminkin kiinnostunut siitä millaista oli isovanhempieni elämä nuorena? Miten he saivat ensimmäisen työpaikkansa? Ketkä lähtivät siirtolaisiksi? Millaista koulunkäynti oli? Miten kuolemaan suhtauduttiin? Seurusteltiinko salaa? Vaikuttivatko globaalit ilmiöt yhtä suuresti Suomeen niin kuin nykyään?

25. kesäkuuta tulee jatkosodan alkamisesta kuluneeksi 70 vuotta. Osa jäi tarinoineen sille tielle, osa palasi kertomaan niitä nuoremmille polville ja osa odottaa taistelun päättymistä yhä, niin kuin Arttu Wiskari toisessa hienossa kappaleessaan Tuntematon potilas hyvin kuvaa.

Onneksi on olemassa Elävän arkiston kaltainen palvelu meille, jotka ovat myöhäisheränneet historian suhteen. Kuulin sotatarinoita koko ikäni, mutta kiinnostus kaikkosi kai siinä vaiheessa kun kokonaisuutta oli liian raskas hahmottaa. Tai viimeistään historiantunnilla, kun vuosiluvut olivat tärkeämpiä kuin tapahtumat. Ehkä Ylen vanhojen filmien kautta saan edes jonkinlaisen käsityksen ajasta ennen minua.
 

 

KATSO: Jatkosodan alkuvaihe 1941-1942
 

KATSO: Jatkosodan loppuvaihe 1943-1944
 

KATSO: Suomi sodassa kautta historian

To 26.05.2011 @ 11:08Heidi Tetri

Sanotaan että tekniikka helpottaa elämää

Aprillipäivänä törmäsin Elävässä arkistossa videoleikkeeseen suomalaisesta innovaatiosta, vanhusten ulkoiluttamisautomaatista. Kyllä mahtaa olla auvoisat ajat niin hoitajilla mehutarjoilujen ääressä kuin vanhuksillakin ihan ikiomalla formularadalla. Ja ei, päivämäärästä huolimatta ei tarvinnut syödä silliä tai juoda kuravettä, kyseessä nimittäin on uusi Nokia!

KATSO: Vanhusten ulkoiluttamisautomaatti

Ajatuksena ihan kiva, pääsevät vanhukset sitten edes silloin tällöin ulkoilemaan. Kuinka pirun paha dementia saa olla että jaksaa vuodesta toiseen ”kaahailla” samalla radalla tai kiljua riemusta vuoristoradan mutkissa? Vuonna 2009 vanhukset tuntuivat olevan keksinnöstä innoissaan, miksiköhän heistä ei siis ole sen koommin kuulunut?

Tekniikka ei ole raivannut tietään vain vanhusten maailmaan, vaan koko yhteiskuntamme toimii sen varassa. Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden seurata sairaalan toimintaa potilaan näkökulmasta seitsemän kohtalaisen toimintarikkaan vuorokauden ajan.

Niistä ehkä mieleenpainuvin oli eräs yö, jona en herännyt tavanomaiseen vanhan naisen tuskaiseen huutoon, vaan hätääntyneen hoitajatytön potilaan herättelyyn. Tämä vakavasti sairas vanhempi nainen oli tehnyt kuolemaa jo muutaman päivän ajan, hemoglobiinikin oli niin alhainen, että verta meni tiputuksessa monta pussia päivässä ja nyt hänellä oli kohtaus.

Naisen sänky oli yltäpäältä veressä ja kuuden hengen elvytystiimi, joka koostui niin hoitajista kuin lääkäreistäkin, mietti sätkivän ja verta vuotavan naisen vierellä: ”Montakohan pussia verta tänään on mennyt?”. Sivustaseuraajan näkökulmasta veripussit näyttivät olevan kohtalaisen keskeisessä roolissa hoitomuotoa mietittäessä. Ja vastaus tähän oli ainoastaan tietokoneella käytävän toisessa päässä, ratkaisua ei siis saatu syntymään. Vain muutama minuutti lisää pohdintaa ja elotonta naista lähdettiinkin kuljettamaan jo leikkaukseen.

 

KATSO: Yö Töölön sairaalan tapaturma-asemalla

Itselleni ei kovinkaan turvallinen olo kyseisestä reissusta jäänyt. Annetaanko lääkkeitäkin ihan summamutikassa, jos koneelle ei tiukan paikan tullen pääse? Naisen kohtalo jäi itselleni mysteeriksi, sillä seuraavana aamuna sängyn oli jo vallannut uusi potilas. Ehkä vanhalle naiselle oltaisiin saatu apu ripeämmin, mikäli edes ”tällaiset oleellisimmat” tiedot merkattaisiin sängyn päätyyn kansioon.

Pari viikkoa sitten myös Saksan oma halpiskauppa Lidl tarjosi hämmästyttävän kokemuksen tekniikan parissa. Kyllä olisi Halla-aho persiilleen lentänyt, jos olisi jonossa seuraavana ollut. Nimittäin kassalla maksuvuorossa oli hyvin suomea puhuva mies Lähi-idän maasta perheineen. Mies maksoi pankkikortilla ja myyjä sanoi, että kortin voi poistaa. Mies kertoi näppäilleensä väärän tunnusluvun, maksu ei ole voinut vielä mennä. Myyjä inttää vastaan, että kyllä kone ainakin sen hyväksyi. Ja mies haluaa maksaa uudelleen, ja myyjä estelee ja mies koittaa tunkea korttia uudelleen koneeseen ja niin edelleen. Tilanne alkoi käydä jo kovin koomiseksi, sillä mietin, mitä suomalainen tässä tilanteessa tekisi. Ei ainakaan inttäisi viittä minuuttia vain saadakseen maksaa ostokset uudelleen.

To 19.05.2011 @ 13:00Sanna-Katja Pohjalahti

Kevättä rinnassa: poropeukalosta multasormeksi

Lämmin huhtikuu hämäsi. Sanoivat kevään tulevan vauhdilla. Vappu oli ja meni, koivutkin olivat jo vaihtaneet hiirenkorvansa oikeiksi lehdiksi, mutta helmikuussa tilaamani pelargonian taimet eivät olleet vieläkään saapuneet.  

Puutarhaliikkeen kotisivut kertovat seuraavaa: "Taimet toimitetaan huhtikuusta alkaen, kevään edistymisestä riippuen. Kylmä rajoittaa lähettämistä kovin aikaisin. Myöhemmin toimitetaan puolivalmiita ja valmiita pelargoneja. Taimien koko saattaa vaihdella." Uteliaisuus ehkä tyydyttyy, mutta sormet janoavat kahta kauheammin multaa kynsiensä alle. Googletan huolestuneena kadoksissa olevaa kevättä.

Katso: Kevät keikkuen tulevi


Auringossa ja keväässä on ihmeellistä taikaa. Parhaita ovat ne ensimmäiset riehakkaat kävelyretket kevätauringossa takki auki ja kaulahuivi ympärillä loimottaen. Ei haittaa vaikka huomenna nenä vuotaa, sillä keväällä päivät pitenevät, joutilaisuus lisääntyy ja murheet laimenevat. Parveke, patio, takapiha tai huvimaja on pakko saada siivotuksi viimeisistäkin talven tunnelmasta ja lumen hajun rippeistä. Semmoinen homma on hyvä suunnitella etukäteen.

Katso: Perheenemännän työviikko harkiten helpommaksi

Muistelen koko tappamieni kukkien, kasvien ja yrttien kirjoa. Sydäntä kylmää. Tyrkkään ajatuksen syrjään, ostan yrttejä varten pienoiskasvihuoneen ja vedän istutuskumihanskat käteen. Epäonnistumisista huolimatta päätän vakaasti ryhtyä kotipuutarhamestariksi. Ihmeellistä on, että onnettominkin, aloitteleva puutarhuri voi onnistua! Tarvitaan ainakin asiantuntevia neuvoja, pitkää pinnaa sekä rutkasti kunnianhimoa ja sinnikkyyttä.

Katso: vinkkejä viherpeukaloille

Katso: Puutarhanhoitoa ikkunalaudoilla ja parvekkeilla Olotilassa


Pelargonioissa on käsin virkattujen pitsisten liinojen tapaista, menneen ajan lumoa. Kissa, pelargonia ja kahvikuppi tasseineen ovat sommitelmana kuin suoraan Suomi-filmistä. Mikä tärkeintä, ne tekevät kodista kodin tuntuisen: kodikasta sisustusta ei aina luoda sisustuslehdissä esitellyillä design-huonekaluilla. Mummolassakin pelargoniat kukoistavat joka vuosi rehevinä ja runsaina. Ehkä mummokin olisi pian kuin kotonaan meidän parvekkeella.


Hyvä pelargonian kesäkukinta varmistetaan kuulemma parhaiten talvilevolla. Edes syksyn tullen ilmestyviä, ruskean käpristyneitä lehtiä ei kannata säikähtää: se on pelargonian talviturkki. Tavoitteenani on tietenkin nukuttaa koko porukka talviunille, jotta sitten ensi keväänä kukkiminen jälleen maittaisi.
 

Ti 17.05.2011 @ 14:32Paavo Rytsä

Ihanaa Leijonat ihanaa, viina on ihanaa

Helsingin keskustassa MM-kullan jälkeiset päivät ovat olleet vapun kaltaisia. Erona on ainoastaan se, että vappuna on hiljaisempaa ja rauhallisempaa.

Empiirisenä havaintona olen nähnyt suuren joukon nuoria, jotka kulkevat Suomen lippujen kera iloisin ilmein ja polttoaineenaan ehkä viinilasillinen tai terassilla nautittu virvoke.

Mutta kuin flashbackina 16 vuoden takaa on kaupungilla liikkeellä myös usein känninen ja aggressiivisen oloinen (yleensä) miesjoukko, joille 24-pack-olutlaatikko ja pullo Jallua ovat vasta alkusoittoa mestaruuden juhlinnalle.

Bakkanaalin kruunasi vielä Petri Nygårdin esiintyminen Kauppatorilla: "Pullo pöytään ei oo huolen häivää, Otetaan otonpäivästä Yrjön päivään..." Siihen lisäisin vain kristillisdemokraattien vaalilauseen "Tästä on kyse", niin homma on kaikkea muuta kuin selvä. Juomalupa on myönnetty.

Presidentti Halonen toi Jellonille jääkiekkopaidanmallisen, päiväkotilasten tekemän, kortin ja muistutti, että he ovat satojen tuhansien lasten sankareita. Aika hienoa olisi, jos ihaillut aikuiset olisivat vielä selvinpäin. Mestaruussunnuntai oli kuitenkin ilman viinaakin Suomelle selvästi hyvä päivä, vai miten se laulussa sanottiinkaan.

YLE Areena: Kultajuhla Kauppatorilla

YLE Areena: Ihanaa Leijonat, ihanaa

Elävä arkisto: Vuoden 1995 MM-kulta

Elävä arkisto: Valistusta viinan vaaroista

Pe 06.05.2011 @ 13:31Heidi Tetri

Voisitko sinä olla kuristajaäiti?

Viime päivinä, näin sopivasti äitienpäivän alla, ovat mediaa kohisuttaneet lasten pahoinpitelytapaukset. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että äiti tekee tällaista lapselleen? Ja mitä kirjoittelevatkaan asiasta he, joilla ei omia lapsia ole?

Kaikki lähti liikkeelle, kun 20-vuotias äiti rokotuksesta seuranneen kahden päivän itkun päätteeksi kuristi lastaan niin, että tämä meni veltoksi. Pysyvä aivovamma ja sokeushan siitä muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle syntyi.

Ensimmäisenä asiaa Facebookissa jakoivat lapsettomat ihmiset. Kauhisteltiin, miten tuon ikäisellä kakaralla (ilmeisesti äidin fyysiseen ikään viitaten) voi olla edes lapsia. Tai että missä lienee neiti ollut kun peruskoulussa puhuttiin ehkäisystä? Äitiyden taitoja arvosteltiin voimakkaasti.

Äidin teko oli uskomaton ja anteeksiantamaton, mutta näinä tasa-arvon päivinä on syytä kysyä, mikä oli isän osuus asiaan. Onko myös lapsen 29-vuotias isä henkisesti kypsymätön isäksi? Ja eikö ehkäisy kuitenkin ole molempien asia? Mutta eniten kummastuttaa, eikö isällä ollut mahdollisuutta ilmoittaa viranomaisille jo aiemmin, että kaikki ei ole kunnossa. Vauvaa oli ainakin lehtijutun mukaan ensin ravisteltu ja vasta kahden päivän päästä oli tapahtunut kohtalokkaampi kuristaminen.

Alkujärkytyksestä selvittyäni ryhdyin pohtimaan asiaa syvemmin. Nainen kantaa lasta sisällään yhdeksän täyttä kuukautta, siis 280 päivää eli 3/4 vuotta. Itse äitinä tiedän, että tuo aika voi olla hyvinkin rankkaa; sallittujen ruoka-aineiden luettelo on karsittu minimiin, kehostasi on tullut kaikkien yhteinen, tuntemattomilla tädeilläkin on oikeus kosketella pyöristynyttä vatsaasi ja pahimmassa tapauksessa lapsi vielä katkoo kylkiluusi potkuillaan, kuten itselleni kävi. Nämä kuukaudet äiti muodostaa suhdettaan tulevaan lapseensa. Synnytyksestä en edes puhu, mutta hemmetti sentään, ei sen jälkeen kyllä kukaan täysijärkinen lastaan vapaaehtoisesti ja tarkoituksenmukaisesti vahingoita.

 

KATSO: Äiti älä lyö

Lasten hoitaminen, vaikka vain yhdenkin, on rankkaa. Tämän tapauksen vauva oli monta päivää levoton ja äidillä oli varmasti hätä lapsestaan. Lapsen jatkuva huutaminen, varsinkin jos äiti ei tiedä mikä on hätänä, hermostuttaa ja turhauttaa. Haluat auttaa, mutta et tiedä miten voit sen tehdä. Lapsettomille vertailutilanteeksi: huomaat kaupungilla kaatuneen dementoituneen vanhuksen, joka selittää tarinaa sodasta, etkä tiedä hänen tautidiagnoosiaan. Vanhus itkee talvipakkasessa vähissä vaatteissa vailla henkilöllisyystodistusta eikä hädältään pysty kertomaan nimeään tai kotiaan. Huolesi on kova, mutta et tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tilanne vanhuksen kanssa kestäisi oikeasti vain hetken, ennen kuin pelastusviranomaiset olisivat paikalla. Mutta kuvittelepa olevasi tilanteessa montaa päivää, niin kuin tämä äiti vauvansa kanssa joutui olemaan. Miksei siis kukaan auttanut nuorta äitiä tuossa tilanteessa? Olisiko kuristaminen jäänyt tekemättä, jos isä olisi kysynyt sukulaisilta, voisivatko nämä hoitaa muutaman päivän itkuista vauvaa? Mikäli tällä perheellä ei ollut sukulaisia lähettyvillä, olisiko joku ystävä tai hyvänpäiväntuttu voinut tulla avuksi?

Muistakaamme äitejä (ja isejä) ja heidän jaksamistaan ihan ympäri vuoden, ei vain toukokuun toisena sunnuntaina. Ojennetaan auttava käsi aina kun näemme jonkun sitä tarvitsevan ja mikä tärkeämpää, ei arkailla pyytää apua silloin kun sitä tarvitsemme! Ehkä muutaman päivän levolla tämänkin tapauksen äiti olisi jäänyt ilman linnatuomiota ja lapsi vaille aivovauriota.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja jaksamista tärkeässä ja läpi elämän jatkuvassa haastavassa tehtävässä! Ja iloa heille, jotka saavat olla tukemassa tätä tärkeää tehtävää.
 

 

KATSO: Ilman palkkaa

Katso mitä kaikkea äitienpäivään liittyvää löytyy Elävästä arkistosta!

KATSO: Synnytyksen jälkeinen masennus
 

Ti 19.04.2011 @ 14:35Heidi Tetri

Tuliko jytky tarpeeseen?

Hieman häkeltyneenä olen seurannut näitä vaalien jälkeisiä tunnelmia. Suuri osa muuttaa pakolaiseksi Ruotsiin, toiset pelkäävät Suomen katoavan maailmankartalta ja kolmannet vaativat uusintavaaleja. Siis Suomessa!?! Vaalien dramatisointi on nyt tainnut pikkaisen karata lapasesta.

Täytyy todeta, että nämä vaalit tulivat kyllä tarpeeseen. Pääsimme vihdoin totutusta ja turvallisesta uuteen vaiheeseen, joka toivottavasti saa myös sen suurimman puolueen, eli nukkuvien puolueen heräämään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Näitä kauhistuneita, pääsääntöisesti Facebookissa kirjoiteltuja, kommentteja lukiessani voin olla vain tyytyväinen, kuinka hyvin meillä oikeasti asiat Suomessa on. Ketään ei ainakaan tiettävästi pidätetty tai tapettu poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Äänestäminen sujui hyvin ilman armeijan läsnäoloa ja vaalivalvojaisiinkaan ei tarvittu Karhu-ryhmää. Ja kaikilla täysi-ikäisillä suomenkansalaisilla on automaattisesti äänioikeus, niin naisilla, miehillä, uussuomalaisilla, homoilla, heteroilla, mustilla, romaneilla, kehitysvammaisilla, vanhuksilla... Lista on pitkä, mutta kohtuullisen oikeudenmukainen. Melkein jopa kaiken karvaisilla koirillakin tuntui olevan oma äänensä, sillä Fifejä ja Tessujakin näkyi emäntänsä tai isäntänsä avustuksella uurnalla.

Äänioikeus ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeuden perusta, kansalaisuus, puuttuu yhä todella monelta köyhän maan asukkaalta. Suomalaisittain kuulostaa hieman hassulta, ettei KELA-täti saisikaan tietokoneelta tarkkaa väestömäärää, vaan esimerkiksi Kiinassa väestönlaskenta suoritetaan aina kymmenen vuoden välein ovelta ovelle -menetelmällä. Afrikassa syntynyt lapsi ei saa automaattisesti kansalaisuutta, vaan hänet pitää käydä rekisteröimässä, usein kaukana kotoa. Haluan siis tietää, miten kymmenen lapsen kanssa sujuu 300 kilometrin matka rekisteröimään ilman autoa, kun suomalaisäideillä (ja isillä) tuntuu olevan välillä hankaluuksia tehdä kauppareissu neljän kilometrin päähän kahden lapsen kanssa citymaasturilla.

Vaikka kukaan ei oikein tunnusta (tätä feissarimokaajaa lukuun ottamatta) äänestäneensä Persuja, uskon silti suomalaiseen demokratiaan. Aikamoisen määrän lappuja saisi parissa tunnissa väärentää, jotta tulosta voitaisiin muunnella. Ja vaikka se suomalaisilta tuntuu menneenkin ohi, Kokoomus oli se joka näissä vaaleissa seisoi kultakorokkeella. Jospa siis kaikki tutustuisimme hieman niiden oikeiden pakolaisten kotimaahan ennen kuin sinne vapaaehtoisesti ilmoittaudumme muuhun kuin kehitysyhteistyöhön ja annamme tälle uudelle eduskunnalle työrauhan.

Valitetaan siis sitten vasta kun on valittamisen aihetta, suurimman tavoitteemmehan kai saavutimme, suuri osa vanhoista juurtuneista poliitikoista korvattiin tuoreilla kasvoilla, jotka eivät ole vielä juurtuneet kiinni Arkadianmäkeen. Ja Soinista huolimatta uusi eduskunta tuntuu olevan maailmanparannuksen asialla. Onnea uudelle eduskunnalle, tasapuolisesti!

 

KATSO: Perussuomalaiset - pienpuolueesta hallitusneuvotteluihin

KATSO: Eduskuntavaalit

KATSO: Voiton ja tappion hetket

KATSO: Ihmisoikeudet Kiinassa

Ti 12.04.2011 @ 15:05Reijo Perälä

Juri Gagarin ja meidän Tessu

Kun Juri Gagarin singahti huhtikuussa 1961 ensimmäisenä ihmisenä avaruuslennolle, yritin minäkin tihrustaa Vostok-aluksen perävaloja pohjoispohjalaisen maalaistalon kartanolla.


Vilaustakaan ei näkynyt ja ajoituskin taisi olla väärä, kun en vielä kelloa osannut ja kun itse lentokaan ei kestänyt kuin pari tuntia.


Myöhemmin olen oppinut, että avaruuslento ei edes kulkenut Suomen yli, joten Vostok-aluksen takapuskuria oli Merijärven Perälästä mahdoton nähdä.


Juri oli kuitenkin sankarini. Vanhempien ihmisten puheista tajusin, että ”Neuvostoliiton poika” oli nyt tehnyt historiallisen teon. Ensimmäinen ihminen avaruudessa!

Samaa mieltä tapahtuman merkityksestä oli myös Neuvostoliitto, joka otti kaiken propagandahyödyn irti kylmän sodan keskellä. USA oli hetkeksi lyöty koko maailman silmissä. Jenkit pääsivät toden teolla avaruuskilpaan mukaan vasta vuonna 1969, kun ensimmäinen miehitetty kuulento tehtiin.

 

Juri Gagarin - ensimmäinen avaruuslentäjä

Neuvostoliiton ja USA:n suhteista en osannut vielä näihin aikoihin huolestua. Sen sijaan olin kovasti huolissani  avaruuskoira Laikan kohtalosta. Tämä ensimmäinen elävä olento oli lähetetty avaruuteen jo vuonna 1957.

Onkohan Laikalla riittävästi vettä ja ruokaa? Kuinkahan kaukana se mahtaa mennä? Laikalla on varmaan yksinäistä, kun sitä ei kukaan silitä?


Minusta avaruuskoira Laika oli yhtä nätti ja mukava kuin meidän Tessu.


Neuvostoliiton avaruushallinto ei ollut kuitenkaan kiinnostunut meidän Tessusta, vaikka Tessu oli maailman fiksuin ja kivoin koira.


Tessu oli suomenpystykorva, mutta Laika oli sekarotuinen.


Karmea totuus Laika-koiran kohtalosta paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Vuonna 2002 venäläiset paljastivat, että Laika oli kuollut kuumuuteen ja paniikkiin jo muutama tunti lähdön jälkeen.


Olipa hyvä, että meidän Tessusta ei sittenkään tullut ensimmäistä avaruuskoiraa, vaikka asia aikoinaan vähän harmitti.

 

 

Sensaatiolento kesti alle 2 tuntia

Tietämys avaruudesta on vuosien saatossa kasvanut. Ihmetyksen sormi hakeutuu kuitenkin yhä hämmästyksen suuhun, kun tätä äärettömyyttä pohtii.


Pelkästään oman galaksimme - Linnunradan - läpimitta on 100 000 valovuotta. Linnunrata kuuluu puolestaan Paikalliseksi ryhmäksi kutsuttuun galaksijoukkoon, jonka läpimitta on 10 miljoonaa valovuotta ja johon kuuluu noin 50 galaksia.

Paikallisen ryhmän tärkeimpiä galakseja ovat Linnunrata, Andromeda ja Kolmion galaksi. Auringon kaltaisia tähtiä tältä maailmankaikkeuden alueelta löytyy ainakin 700 miljardia. Planeettojen määrää kukaan ei osaa edes arvailla.

Eikä tässä vielä kaikki! Paikallinen ryhmä kuuluu vielä suurempaan porukkaan eli Neitsyeen supergalaksijoukkoon, joka puolestaan kuuluu vielä suurempaan superjoukkoon eli Suuren puoleensavetäjän vaikutuspiiriin. Ja näin tämä äärettömyys jatkuu yli ymmärryksen.


Tähtitieteilijä Esko Valtaoja osaa kuutioida vaikeita asioista ymmärrettävällä tavalla. ”Jos aurinko on yksi hiekanjyvänen rannalla, niin lähin naapuritähti, toinen hiekanjyvänen, on 40 kilometrin päässä.”


On siinä pohjalaisellakin ihmettelemistä!

Reijo Perälä

 

Tähdet ja avaruus
 


 

Punainen lanka: Esko Valtaoja

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2014

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu