Ke 24.08.2011 @ 09:44Arsi Alenius

Hymyä huuleen, Muammar!

Elävän arkiston harjoittelija Arsi Alenius vierailee blogissamme ja kirjoittaa hymyilevistä diktaattoreista.

Äiti Teresa on sanonut hymyn olevan rauhan alku.

Hymyilyä on kutsuttu rakkauden ja välittämisen universaaliksi kieleksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin vahva signaali, joka ei jää huomaamatta.

Itse en voinut olla vaikuttumatta nähdessäni Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin suupielien kääntyvän pitelemättömän huvittuneeseen, lähes ivalliseen virneeseen, kun hän vuonna 1991 kertoi toimittaja Mirja Pyykölle, ketkä olivat hänen ystäviään.

Muammar Gaddafi Mirja Pyykön haastateltavana

Gaddafi mainitsee noin 25 minuutin kohdalla ystävikseen "aivan tavalliset ihmiset...kansanjoukot." Lausahdusta seuraa hymy, joka ei hengi rauhaa, rakkautta saati välittämistä. Se on vastustajansa täysin lyöneen voittajan itsevarmaa myhäilyä. Kaikessa irvokkaassa itsetietoisuudessaan se on niin röyhkeä ele, että sitä jää tuijottamaan silkan epäuskon vallassa.

Gaddafin Libya on ollut järjestelmä, jossa kansanjoukkojen valta ja tavalliset ihmiset esiintyvät vain juhlallisissa puheissa. Gaddafi oli valtakautensa aikana keskittänyt kaiken vallan itselleen ja lähipiirilleen. Gaddafi ei haastattelussa tuntunut ainoastaan tiedostavan, että hänen sanansa olivat mielettömiä, vaan myös sen, ettei hän kantanut niistä mitään vastuuta.

Vähempikin hykerryttää.


Idi Aminin haastattelu (1971)

Kaikilla tyranneilla ei pokka ole pettänyt palturia puhuessa.

Upseeri Idi Amin oli kaapannut vallan Ugandassa vuoden 1971 alussa. Sotarikoksissa jo kunnostautunut Amin lupaili vapaita vaaleja, poliittisten vankien vapauttamista sekä allekirjoitettujen sitoumusten noudattamista.

Sen sijaan Amin teki itsestään maan kiistattoman johtajan viikko kaappauksen jälkeen. Hänen valtakaudellaan poliittinen terrori ja kansalaisten vainoaminen saivat äärimmäiset mittasuhteet. Valtakautensa ehtoopuolella hän aloitti epätoivoisen sodan Tansaniaa vastaan.

Aminin kauden kauhuja ei voi olla ajattelematta, kun katsoo Aminin haastattelua tammikuulta 1971, vain päiviä kaappauksen jälkeen. Amin vakuuttelee säilyttävänsä hyvät suhteet kaikkiin maailman maihin. Jos katsoo tarkemmin, voi melkein nähdä Skotlannin viimeisen kuninkaan pinnistelevän pokerinaamansa kanssa.

Aminin sillat ulkomaille roihusivat jo seuraavana vuonna. Suhteet Gaddafin Libyaan säilyivät kuitenkin lämpiminä.

Kim Jong-Il nousi Etelä-Koreassa pop-ilmiöksi vuonna 2000

Hymy on diktaattoreille usein maastoutumiskeino kansainvälisen politiikan viidakossa. Hymyllä peitetään oman valtakoneiston rujot kasvot. Kun demonisoitu Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il tapasi vuonna 2000 Etelä-Korean presidentin hammasrivistö iloisesti välkkyen, eteläkorealaiset hämmästyivät.

Rakkaan johtajan säteilevä olemus oli jyrkässä ristiriidassa median luoman kuvan kanssa. Eiväthän pahikset hymyile!

Kim Jong-Il ei sen sijaan edelleenkään antanut kansalaisilleen erityisemmin syytä hymyilyyn.

Diktaattorit hymyilevät usein. Jättimäisissä kuvissa kadunvarsilla, seteleissä ja sanomalehdissä, niin Pjongjangissa kuin Tripolissakin. Maailma ei toki ole mustavalkoinen. Heilläkin on siihen sekä oikeus että syynsä. Heidän hymynsä vetää kuitenkin monet vakavaksi.

Kuluneen vuoden aikana Muammar Gaddafia ei ole julkisuudessa juuri hymyilyttänyt. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen hänen ystävänsä ovat tulleet joukolla kylään, ja jälleennäkeminen on ollut Gaddafille selvästi epämieluisa. Nyt televisiossa näkyy vanha, uurteinen, vakavan näköinen mies.

Hymyä huuleen, Muammar! Tällä kertaa myös muista, mitä Äiti Teresa sanoi.

La 20.08.2011 @ 23:02Reijo Perälä

Onnea Viro!

 

En ikinä unohda sitä tunnetta, kun seisoin pimenevässä illassa 23. elokuuta 1989 Tallinnan keskustassa yhtenä pienenä lenkkinä ihmisketjussa, joka vaati vapautta Virolle, Latvialle ja Liettualle.


Tallinnasta Vilnaan ulottuva, kahden miljoonan ihmisen muodostama, 600 kilometriä pitkä ihmisketju oli vaikuttava vastalause Hitlerin ja Stalinin salaista sopimusta vastaan.


Tämä 50 vuotta aiemmin solmittu sopimus oli alistanut Baltian maat kommunistisen Neuvostoliiton käskyvallan alle. Sama sopimus määräsi myös meidän kohtalomme. Myös Suomi kuului sen mukaan Stalinin ja Neuvostoliiton etupiiriin.


Nyt oli sopimuksen vuosipäivä. Se, että ulkomaalaisena osallistuin mielenosoitukseen Virossa, ei ollut tietenkään korrektia. Historiallinen hetki ja virolaisten tyyni päättäväisyys tekivät kuitenkin syvän vaikutuksen.


Hiljainen, rauhallinen ja arvokas mielenilmaus oli vahva viesti historiallisesta käännekohdasta. Kansan kaipuu vapauteen on niin vahva, että muutoksen oli pakko tulla.

 

Viro historian myrskyissä


Suomen ja Viron historia ovat monesti kulkeneet samoja uria. Kun Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918 itsenäistyivät ensimmäisen kerran, oli Suomen hetkeä aiemmin saavuttama itsenäisyys saman prosessin osa.


Myös valtiosäännössä, hallitusmuodossa ja maailmansotien välisessä poliittisessa kehityksessä on paljon yhtäläisyyksiä. Sotaan johtanut kehitys vei kuitenkin eri urille.


Salaisen sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto vaati syksyllä 1939 Baltian maita ja Suomea luovuttamaan alueita sotilastukikohtia varten. Kun Baltian maat taipuivat Moskovan painostukseen edessä, Suomi ei taipunut ja joutui talvisotaan. Edessä oli "105 kunnian päivää" kestänyt taistelu olemassaolosta. Sitä seurasi jatkosota, joka vaati Suomelta vielä suuremmat uhrit.


Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat. Ja kun Viro, Latvia ja Liettua menettivät itsenäisyytensä, Suomessa pelättiin samaa kohtaloa.


Sodan jälkeen Baltian maat alistettiin kommunistiseen komentoon neuvostotasavaltoina. Suomi puolestaan taituroi Paasikiven ja Kekkosen johdolla kylmän sodan maailmassa ja yritti olla ärsyttämättä naapurin äkäistä karhua.

 

Kun Neuvostoliito hajosi


Myös 20 vuotta sitten Virossa, Latviassa ja Liettuassa elettiin jännittäviä aikoja. Laulavana vallankumouksena käynnistynyt liikehdintä johti siihen, että Viron parlamentti julisti hätäistunnossa maansa uudestaan itsenäiseksi.

Neuvostoliitossa oli tapahtunut vallankaappaus, kun kommunistisen puolueen vanhoillinen siipi yritti palauttaa vanhan komennon Gennadi Janajevin johdolla. Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikalle haluttiin piste, koska se näytti johtavan Neuvostoliiton hajoamiseen.

Suomessa Neuvostoliiton vallankaappausta ja Baltian maiden itsenäistymistä seurattiin kauhulla. Presidentti Mauno Koivisto ja muu ulkopoliittinen johto näkivät lähialueillaan tapahtuvan muutoksen uhkana ja noudattivat pidättyväistä linjaa.

Virallinen Suomi ei rohjennut Viroa julkisesti tukea, vaikka kansan myötätunto oli Viron vaatimusten takana. Jopa Yleisradion suuntaan sateli aluksi korkean tason moitteita siitä, että Baltian itsenäistymiskehityksen uutisointi on väärillä urilla.

Kukaan ei osannut ennustaa, mitä Vilnassa, Riiassa, Tallinnassa ja Moskovassa lopulta tapahtuu. Puna-armeijan tankit ja erikoisjoukot vyöryivät kohti Tallinnaa. Pelättiin väkivaltaa ja verilöylyjä.

Näihinkin tapahtumiin liittyy myös henkilökohtaisia muistoja. Sattumalta virolaiset ystävämme Kyllike ja Matti Reimann olivat juuri silloin perheineen konsertoimassa Suomessa - ulkoministeri Lennart Meren myöntämän erikoisluvan turvin. Tapahtumien vyöry yllätti kaikki. Illan uutislähetyksiä seurattiin jännityksellä.


- Olisiko teidän viisainta jäädä Suomeen ja katsoa, mihin tilanne Virossa kehittyy?


- Ei. Viroon me menemme. Tapahtui mitä tapahtui! kuului päättäväinen vastaus.


Tätä kirjoitettaessa tuli Tallinnasta ystävällinen ja lämminhenkinen puhelinsoitto:


- Hyvää itsenäisyyspäivää, Kyllike ja Matti!


- Palju onne, Eesti rahvas!

 

Sursodan uhka Suomen yllä

 

Talvisodan ankarat päivät

 

Suomi säästää
 

Pe 05.08.2011 @ 16:27Sanna-Katja Pohjalahti

Ennakkoluulot eivät tule annettuina

Hipsterit menevät Flow-festareille, ajavat fikseillä ja käyttävät liian lyhyitä housuja vain siksi, että sellaiset housut ovat mahdollisimman ironiset ja rumat. Feministi on vihainen nainen, joka pukeutuu mustaan ja tykkää tytöistä. Ennakkoluulot ovat usein tietämättömyyden tulosta, mutta myös inhimillisiä. Pahimmillaan ne kuitenkin synnyttävät vihaa, sekä estävät meitä näkemään sellaisia asioita, joista saattaisimmekin oikeasti pitää.


Lähestyvä Flow-festivaali kirvoittaa taas niin toimittajat kuin muutkin kansalaiset revittelemään nerokkaalla hipsteri-termillä. Tiedättehän hipsterit - nuo varakkaiden, entisten hippien kasvattamat, jo aikuisiksi kasvaneet ja ostovoimaistuneet lapset, joille kaiken menneen ironisointi on itseisarvo. Erityisesti tulevilla Flow-festareillahan niitä piisaa.


Katso: Flow-festivaali on vapaa perinteiden taakasta


Entäpä sitten feministit! Jo pelkkä sana tasa-arvo aiheuttaa usein hermostunutta pälyilyä, jonka olemassaolo kyllä myönnetään ja hyväksytään, mutta josta käytävää neutraalia keskustelua tuskin on olemassa. Sitkeässä tuntuu myös olevan käsitys, jonka mukaan feminismin odotetaan ajavan ainoastaan naisten oikeuksia.
Feministinen aikakauslehti Tulva sen testasi: feministi on hakukoneiden tulosten perusteella useimmiten vihainen, ruma nainen, joka vihaa ja vastustaa kaikkia ja kaikkea.

Katso: Naiset naisten asialla


Aatteille ja nuorisokulttuureille naureskelussa ei liene mitään uutta. Ainahan asioiden laita silloin ennen vanhaan on ollut paremmin ja nykynuoriso se kaikkein pahin, mahdottomin ja kurittomin. Helpottavaa on, etteivät ennakkoluulot tule annettuina äidinmaidossa, vaan muokkautuvat ympäristön, kulttuurin ja omien kokemusten vaikutuksesta suuntaan jos toiseenkin.


Hyväntahtoisimmankin vitsailun taustalla piilevät tietämättömyyteen perustuvat yleistykset. Viimeistään Norjan tapahtumat ja niitä seurannut vihapuhe nostattivat monelle kyyneleet silmiin ja havahduttivat todellisuuteen. Ahdistus syveni entisestään kun ymmärtää, ettei suinkaan voi ulkoistaa ennakkoluuloisuutta muiden harteille. Ennakkoluuloisuus on koko ihmiskunnan vitsaus. Huolettomaksi tai vitsikkääksi tarkoitettu yleistys johtaa helposti uskomukseen, jonka kuin huomaamatta kääntää mielessään totuudeksi.


Tarinankerronta on taitolaji, joka harvoin onnistuu niin, että se miellyttäisi kokonaista suurta yleisöä. Erityisesti ulkomaalaisiin ja maahanmuuttajiin kohdistuvien ennakkoluulojen osalta median valta on mittava. Magdalena Jaakkolan tutkimuksen mukaan jopa kolmasosalla Uudenmaan ulkopuolella asuvista suomalaisista ei ole minkäänlaisia henkilökohtaisia kontakteja Suomessa asuviin ulkomaalaisiin. Näin ulkomaalaisia koskeva tieto saadaan ennen kaikkea median välityksellä. Media ei aina onnistu tiedonvälitystehtävässään asemansa edellyttämällä tavalla. Journalistiliiton Juha Rekolaa lainatakseni, ”mediassa esiintyvät maahanmuuttajat ovat ongelma, heistä on tulossa ongelma tai heillä on ongelma”.


Presidentti Tarja Halonen rohkaisi suomalaisia sanomaan tiukan ein vihapuheelle (HS 05.08.2011).  Halosen mukaan se, mitä yksi pieni suomalainen voi tehdä, on ottaa osaa keskustelupalstoilla mylläävään vihakeskusteluun omalla nimellään, ja kertoa, ettei tämä tällainen yksinkertaisesti käy.

Katso: Vihapuhe nousi verkosta otsikoihin

Niin rasismi, maahanmuuttokriittisyys kuin hipsterititteleiden jakaminenkin ovat kaikki ehdottoman ennakkoluuloista toimintaa. Meillä itsellämme on valta määrätä omista sanomisistamme, ajatuksistamme ja ennakkoluuloistamme. Ennakkoluulot ovat inhimillisiä, mutta niistä on mahdollisuus myös oppia irti. Puuroa se on vellikin, ja ainakin itselläni taitaa olla tässä vielä kovasti opittavaa.
 

Ti 26.07.2011 @ 21:23Heidi Sommar

Kätketty kuolema

Muutama vuosi sitten tapahtui asioita, jotka muuttivat suhtautumiseni kuolemaan. Tai oikeastaan ne pakottivat luomaan sen suhteen. Kuolema tuli niin lähelle, ettei se ollut enää jokin epämääräinen ja etäinen asia. Samalla kun tutkailin tätä uutta tuttavuutta, mietin miksei siitä puhuta. Miksi kuolemasta on tullut niin yksityistä ja kätkettyä?

Suurten tragedioiden kuten Norjan joukkosurman yhteydessä puhutaan myös menetysten käsittelystä ja kriisityöstä sekä uhrien ja omaisten tarvitsemasta avusta. Uutisointia seuratessa tuli jälleen mieleen, että yhteiskunnan tai yhteisön apua ja tukea tarvittaisiin myös niille ihmisille, jotka tavallisessa elämässä, ilman suuria uutisotsikoita, menettävät omaisensa. Moni sinnittelee töissä ja arjessa pitäen surun sisällään, aivan kuin sille ei olisi tilaa.
 

Video: Surutyötä tutkinut psykologi Soili Poijula kertoi Akuutti-ohjelmassa uudesta näkemyksestä surutyöhön.

Median ja viihdeteollisuuden tapa käsitellä kuolemaa on erikoinen. Tosielämässä sitä ei juuri käsitellä, saatikka näytetä, mutta fiktiossa sillä mässäillään. Miten se vaikuttaa, kun kuolema on lähinnä fiktiota ja viihdettä? En sitä aiemmin miettinyt, mutta kun kuolema oli tullut tarpeeksi lähelle, huomasin herkistyneeni sille. En pystynyt katsomaan ruumishuonekohtauksia (joita on tv-sarjoissa ja elokuvissa käsittämättömän paljon, laskekaapa!) tai nauttimaan murhatarinoista. Ainut missä kuolemaa käsiteltiin, olivat muutamat dokumentit ja henkilötarinat, jotka katsoin pohjattoman kiinnostuksen vallassa. Tuskin olisin niiden pariin osannut hakeutua aiemmin ja jäin pohtimaan miksi tuntui kuin aihe olisi piilossa, että vain siitä kiinnostuneet friikit kaivelevat sen esiin, mutta arjestamme se on poissa. Mietin miltä tuntuisi nähdä tv:ssä aito kuolema tai kuolleita. Kun niillä fiktiossa mässäillään, niin miksi sen realistinen näyttäminen on yhä niin iso tabu? Eikö se vain etäännytä ihmiset juuri siitä, minkä pitäisi tulla edes joskus lähelle ja koskettaa? En kaipaa katastrofikuvia ja ruumiskasoja, mutta jotain yhteyttä tuohon suureen mysteeriin. Mielenkiinnolla odotan mikä kohu vielä syntyykään Ylen tulevasta ohjelmasarjasta, joka kertoo kuolevista ihmisistä.

Kuoleman siirtyminen kodeista sairaaloihin tekee siitä yhä mystisempää. Suruakaan ei juuri tuoda esiin. Ennen omaisensa menettänyt pukeutui tietyllä tavalla merkiksi suruajasta, mutta nykyään surua ei haluta näyttää ulkopuolisille, surunapit ja muut ulkoiset surun merkit alkavat olla historiaa. Moni myös suorastaan välttelee omaisensa menettäneitä ihmisiä ja aika pian koko tapahtuma unohtuu, paitsi ei omaiselta. Ajatus vuosia kestävästä surutyöstä tuntui itsestänikin lähinnä kammottavalta, eihän mulla ole siihen aikaa, opiskelutkin kesken, täytyy mennä eteenpäin, ajattelin.

Video: Suomalainen kuolema

Kuolemaan suhtautumisessa, surun käsittelyssä sekä surevien omaisten kohtaamisessa olisi opetettavaa vaikka kouluihin. Koulu antaa tietoja, mutta tunteiden käsittelyn, kriisien ja menetysten kanssa pähkäilemme ihan yksin, sen varassa mitä kotoa on opittu. Omien reaktioiden lisäksi hämmästyin tapoja, joilla ihmiset reagoivat kun menetin isäni äkillisesti. Jotkut ilmaisivat osanottonsa sanomalla tai lähettämällä suruvalittelut, mutta jotkut eivät ottaneet asiaa puheeksi juuri lainkaan. Olin aina ajatellut että ”otan osaa” kuulostaa jotenkin kornilta ja vältellyt sen sanomista. Nyt olen eri mieltä. Se kannattaa sanoa, tai sanoa ettei ole sanoja, tai että on pahoillaan, kunhan sanoo. Ja jos sanominen ei luonnistu, voi kirjoittaa, lähettää kortin, keinoja on monia. Muistan yhä jokaisen joka otti osaa suruuni, se on kaunis ja tärkeä muisto.

Surujen lisäksi kuolema antoi paljon muutakin kunhan uskalsin kohdata sen. Kuolleen vierellä oleminen oli kokemus, joka muutti minua. Kuoleman kohtaamisen myötä tunsin saaneeni lahjan, elämä näyttäytyi uudessa kirkkaammassa ja väkevämmässä valossa.

Norjan tragedian yhteydessä neuvottiin miten vanhempien tulisi puhua lapsille väkivallasta ja tappamisesta. Lapsia varten oli MLL:n laatimat ohjeet, mutta entä aikuiset? Olemmeko me niin viisaita, että osaamme heti käsitellä sen, että joku teloittaa kuusikymmentä nuorta? Aikuisten osalta ohjeissa oli kehotus purkaa ensin omaa mieltä toisen aikuisen kera, jotta voi sitten selväjärkisesti käsitellä asiaa lapsen kanssa. Siinäkö on ohjeet aikuisille, entäs ne joilla ei ole ketään kenen kanssa puhua? Onko kirkko ainut kenen puoleen voi kääntyä? Onko ainut paikka henkiselle ja syvälliselle keskustelulle kirkossa, jonka arvoista niin moni on kääntynyt jo pois?

Terapeutit Tommy Hellsten ja Terhi Vedenkivi puhuivat Voimalassa yhteisöllisyyden merkityksestä. Jos ihmiset voisivat helpommin lähestyä toisiaan, ei kukaan jäisi niin yksin ahdistavienkaan tunteiden kanssa. Olemme luoneet hassun paradoksin, samalla kun kaipaamme kadonnutta yhteisöllisyyttä, olemme rajanneet elämämme yksilö- ja ydinperhekeskeiseksi. Jos käy huono tuuri ja palapelistä puuttuu palasia, kuten ystäviä, työ tai puoliso, niin yhtäkkiä ollaankin yksin. Kun menee hyvin, se voi vielä toimia, mutta kun menee huonosti, ihminen tarvitsee väistämättä toisia ihmisiä.

Video: Yksinäisyys

Suomalaisten puhumattomuudesta on vitsailtu jo vuosikaudet, joten vaikka ajatus avoimemmasta kommunikaatiosta kaikkien kesken on kaunis ajatus, niin mietin myös epäsuorempia tapoja jakaa kokemuksia. Ainakin tekniikan puolesta meillä on parhaimmat välineet yhteisölliseen kokemiseen kuin koskaan. Haluaisin nähdä sitä hyödynnettävän tosissaan. Norjalaisella uutissivustolla voi ilmaista tukensa tarttumalla virtuaalisesti toisia kädestä, pieni alku sekin. Vähän aikaa sitten törmäsin netissä säveltäjään, joka on luonut virtuaalisen kuoron, jossa sadat ihmiset ympäri maailmaa laulavat yhdessä. Koskettavaa videota katsoessani, mietin mitä kaikkea internetin avulla voitaisiin tehdä yhteisöllisten kokemusten luomiseksi. Kun kyläyhteisöt ja seurakunnat uhkaavat jäädä muinaismuistoiksi, voisiko syntyä toisenlaista henkistä yhteisöllisyyttä ja tukemista?

Norjan pääministeri sanoi puheessaan terroriteon jälkeen, että vastaus väkivaltaan on vielä enemmän demokratiaa, vielä enemmän inhimillisyyttä. Jos suurissa tragedioissa pitää nähdä jotain hyvää, niin yksi iso asia on se, että ihmisten on pakko yhdistää voimansa sekä surra yhdessä.

Asiasanat: 
To 14.07.2011 @ 12:22Paavo Rytsä

Esko Aho ja väärä kysymys

"Ei kun mä olen Nokian johtaja", tiuskaisi yhteiskunnallinen konkari Esko Aho, kun toimittajat yrittivät tivata entiseltä hiihtovaikuttajalta kommenttia doping-käräjiin ja olympiavoittaja Mika Myllylän kuolemaan. Voiko toimittaja esittää vääriä kysymyksiä?

Esko Ahon pidättyväinen linja herättää huomiota. Vaikutti vähän siltä, että entiselle Hiihtoliiton puheenjohtajalle tuli yllätyksenä toimittajien tiukat hiihtokysymykset. Nokian viestintägurut olisivat voineet neuvoa Ahoa sanomaan, että Myllylän tapaus oli valitettava, ja hyvä, että doping-käräjät ovat edenneet. Oikeus tehköön päätökset.

 

KATSO VIDEO

Kesäkuussa Linnanmäen toimitusjohtaja Risto Räikkönen tulistui nuoren toimittajan kysymyksistä, kun ne koskivat palkkausta ja työoloja. Räikkönen on selvästi tottunut antamaan haastatteluja, joissa korostetaan Linnanmäen ainutlaatuisuutta Suomen lapsille niin elämysten antajana kuin lahjoittajanakin. Linnanmäellä on luurankoja kaapissa vain legendaarisessa Kummitusjunassa, siis Räikkösen maailmassa.

Marja Tiura käytti puolestaan toiston voimaa toimittajan kanssa mitellessään. Raskaan prosessin toistaminen ei tuonut pelkkiä sympatiapisteitä kansalaisilta.

1980-luvulla Harri Holkeri osasi lyödä luun kurkkuun toimittajalle vakuuttavasti. "Minä juon nyt kahvia" on selvästi parempi kuin tuo Ahon Nokian johtajuuden korostaminen. Kahvia kun me tavalliset tallaajatkin joskus saamme, mutta Nokian johtajia meistä ei tule. Se herättää kansalaisissa kateutta tiedonjanon lisäksi.

Holkerin lisäksi mm. Kekkonen ja Lipponen muistetaan hokemista

Blogin kirjoittajana toivon julkisuuden henkilöiltä avointa linjaa mutta lisäksi, että yhtä lausetta ei enää käytettäisi: "Kansa on puhunut ja pulinat pois". Se on pilattu lainaamalla sitä liikaa. Lause omistettakoon valtioneuvos Johannes Virolaisen muistolle.

Keräämme Elävään arkistoon teemaa Väärä kysymys. Siihen kootaan tilanteita, joissa haastateltava syyttää toimittajaa vääristä kysymyksistä. Tuleeko teille mieleen näitä mielenkiintoisia tapauksia? Lähettäkää vastaus tähän blogiin.

Ke 22.06.2011 @ 13:01Sanna-Katja Pohjalahti

Juhannusmuistoja

Tänä vuonna en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä juhannuksena tekisin. Haaveilen idyllisestä maalaisjuhannuksesta seppeleineen, kukkamekkoineen ja lavatansseineen, sillä se on se oikea ja kantasuomalainen tapa viettää juhannusta.

 

Katso: Suomi juhlii - juhannus


Mökkijuhannuksesta onkin aikaa. Kaksi vuotta sitten heiluin Etelä-Euroopassa elektronisen musiikin festivaaleilla. Juhannuspäivän iltana karkeloinnin lomassa yhtäkkiä huomattiin, että ”juhannushan on tänään!” Pimeä tuli nopeammin kuin Suomessa, mutta strobovalot piirsivät linjaa taivaalle aikaiseen aamuun saakka.


Vuosi sitten istuimme autossa keskellä Viron maaseutua, matkaseuralaiseni ja minä. Oli kesänvalkoinen keskiyö. Auto oli pysäköity Randiväljan aution kirkon pihaan, koska tuijotimme keskittyneinä ja kainalot hikisinä kirkon umpeen naulattuja ikkunaluukkuja.

Matkaseuralaiseni valokuvasi kirkkoa, mutta minä istuin etupenkillä lukkojen takana kädet puuskassa. En siksi että olisin ollut tylsistynyt, vaan siksi, etteivät kauhunväreet meinanneet hellittää ollenkaan. Tarinan mukaan kirkossa kummittelee, ja ovelle koputtava kuulee sisältä aivan selviä askeleita.

 

Katso: Rajatieto

Lapsena juhannussuunnitelmat olivat yksinkertaisia, sillä meillä oli mökki. Järvellä opin kävelemään ja muutamaa vuotta myöhemmin myös uimaan. Isoveli kannatteli mahan alta kun pulikoimme lämpimässä rantavedessä. Juuri siinä päädyssä rantaa, jonka aurinko ensimmäiseksi pimensi, ja jonne kalanpoikaset tulivat aina iltaisin kerjäämään pullanmurusia.

 

 

Katso: Aikuisten uimakoulu


Kaivossa asui sammakko, mutta vesi maistui silti tai juuri siksi maailman parhaimmalle. Punaisissa emalikattiloissa keittyivät uudet perunat ja kuorelliset nakit. Mökki oli punamullanvärinen paritalo, jonka papat olivat rakentaneet yhteistuumin. Serkut asuivat seinän takana, ja juhannus toisensa perään vietettiin laiturilla lekotellen ja saunoen. Mummo ja sen sisko istuivat kuistin rappusilla papiljotit päässä, posket punottaen saunan jäljiltä ja kuuntelivat haaveksien vastarannalta kiirivää hanuristin soitantaa.
 

Katso: Suomalainen onnela


Sammaleenvihreään, harjakattoiseen puuceehen johti luonnonkivipolku, jota pitkin pelotti kulkea yöttömästäkin yöstä huolimatta. Siskonpeti tehtiin yläkertaan parvelle. Äiti halusi aina sulkea kattoluukun, ettei unissa kävelevälle veljelleni kävisi huonosti. Koirien ilolla ei ollut aamulla rajaa kun kapusimme alakertaan kahvinkeittoon ja aamu-uinnille.


Vanhempana järvellä käytiin vieläkin, mutta nyt kaveriporukalla ja ilman vanhempia. Silloinen poikaystäväni soitteli kitaraa ja istuimme koko porukka rannassa paistamassa makkaraa. Kunnan rannassa paloi kokko, joka näkyi melkein meille asti.

 

Rantakivillä istuksiessamme kerroin parhaalle ystävälleni hänen olleensa koko ajan oikeassa ja ettei silloinen poikaystävä ollut sittenkään se oikea. Järvellä lipui soutuvene, vastarannalla näkyi naapurikylän kirkon kapea torni. Isä ja veli olivat kerran kauan sitten sinne soutaneet, mutta kavunneet kiireen vilkkaa takaisin veneeseen. Rannalla oli ollut käärme.


Sitten mökki kaivoineen, sammakkoineen ja rantasaunoineen myytiin. Kukkakimppu tyynyn alla litistyi ja pahensi allergiaa, joten sekin piti heittää pois.

 

Katso: Juhannustaikoja


Tänä vuonna en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä juhannuksena tekisin. Saatan jopa jäädä kotiin kaupunkiin, kääriytyä vilttiin kissan kaveriksi ja maleksia illemmalla pitkin sataman rantaa. Tyhjän kaupungin keskusta on kuulemma kaunis.

 

Ti 21.06.2011 @ 13:22Heidi Tetri

Aikamatkalla papan nuoruuteen

Kauniina kesäiltana ajelin yksin mökiltä kotiinpäin radiota kuunnellen. Vanhojen koivujen kaartuessa auton ylle ja soratien kolistessa alla, radiosta alkoi soida kuin tilauksesta Arttu Wiskarin Mökkitie. ” Ukki kertoi jatkosodasta, siitä alikersantti Rokasta. Emmä tuolloin mistään tajunnut, nautin vain lomasta”.

Kuinka sitä lapsena ei osannut arvostaa sitä tietoa ja niitä kokemuksia, joita isovanhemmilta olisi voinut saada? Silloin sitä halusi suunnata elämässään vain eteenpäin ja ymmärtää tulevaa. Nyt kahdenkymmenen vuoden päästä, kun tiedonsaanti ei enää ole mahdollista, janoan sitä enemmän kuin koskaan aiemmin.

KATSO: Saman katon alla

Olen saanut infoähkyn nykytiedosta, sodista,ilmastonmuutoksesta, terrorismista, päihteistä, rasismista, valtataisteluista, ekologisuudesta, epäreilusta markkinataloudesta japoliittisesta epävakaudesta, haluan epätoivoisesti tavoittaa edes pienen palan mennyttä, jotta ymmärtäisin tätä hetkeä paremmin.

En kaipaa muutosta entiseen, vaan olen ennemminkin kiinnostunut siitä millaista oli isovanhempieni elämä nuorena? Miten he saivat ensimmäisen työpaikkansa? Ketkä lähtivät siirtolaisiksi? Millaista koulunkäynti oli? Miten kuolemaan suhtauduttiin? Seurusteltiinko salaa? Vaikuttivatko globaalit ilmiöt yhtä suuresti Suomeen niin kuin nykyään?

25. kesäkuuta tulee jatkosodan alkamisesta kuluneeksi 70 vuotta. Osa jäi tarinoineen sille tielle, osa palasi kertomaan niitä nuoremmille polville ja osa odottaa taistelun päättymistä yhä, niin kuin Arttu Wiskari toisessa hienossa kappaleessaan Tuntematon potilas hyvin kuvaa.

Onneksi on olemassa Elävän arkiston kaltainen palvelu meille, jotka ovat myöhäisheränneet historian suhteen. Kuulin sotatarinoita koko ikäni, mutta kiinnostus kaikkosi kai siinä vaiheessa kun kokonaisuutta oli liian raskas hahmottaa. Tai viimeistään historiantunnilla, kun vuosiluvut olivat tärkeämpiä kuin tapahtumat. Ehkä Ylen vanhojen filmien kautta saan edes jonkinlaisen käsityksen ajasta ennen minua.
 

 

KATSO: Jatkosodan alkuvaihe 1941-1942
 

KATSO: Jatkosodan loppuvaihe 1943-1944
 

KATSO: Suomi sodassa kautta historian

To 26.05.2011 @ 11:08Heidi Tetri

Sanotaan että tekniikka helpottaa elämää

Aprillipäivänä törmäsin Elävässä arkistossa videoleikkeeseen suomalaisesta innovaatiosta, vanhusten ulkoiluttamisautomaatista. Kyllä mahtaa olla auvoisat ajat niin hoitajilla mehutarjoilujen ääressä kuin vanhuksillakin ihan ikiomalla formularadalla. Ja ei, päivämäärästä huolimatta ei tarvinnut syödä silliä tai juoda kuravettä, kyseessä nimittäin on uusi Nokia!

KATSO: Vanhusten ulkoiluttamisautomaatti

Ajatuksena ihan kiva, pääsevät vanhukset sitten edes silloin tällöin ulkoilemaan. Kuinka pirun paha dementia saa olla että jaksaa vuodesta toiseen ”kaahailla” samalla radalla tai kiljua riemusta vuoristoradan mutkissa? Vuonna 2009 vanhukset tuntuivat olevan keksinnöstä innoissaan, miksiköhän heistä ei siis ole sen koommin kuulunut?

Tekniikka ei ole raivannut tietään vain vanhusten maailmaan, vaan koko yhteiskuntamme toimii sen varassa. Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden seurata sairaalan toimintaa potilaan näkökulmasta seitsemän kohtalaisen toimintarikkaan vuorokauden ajan.

Niistä ehkä mieleenpainuvin oli eräs yö, jona en herännyt tavanomaiseen vanhan naisen tuskaiseen huutoon, vaan hätääntyneen hoitajatytön potilaan herättelyyn. Tämä vakavasti sairas vanhempi nainen oli tehnyt kuolemaa jo muutaman päivän ajan, hemoglobiinikin oli niin alhainen, että verta meni tiputuksessa monta pussia päivässä ja nyt hänellä oli kohtaus.

Naisen sänky oli yltäpäältä veressä ja kuuden hengen elvytystiimi, joka koostui niin hoitajista kuin lääkäreistäkin, mietti sätkivän ja verta vuotavan naisen vierellä: ”Montakohan pussia verta tänään on mennyt?”. Sivustaseuraajan näkökulmasta veripussit näyttivät olevan kohtalaisen keskeisessä roolissa hoitomuotoa mietittäessä. Ja vastaus tähän oli ainoastaan tietokoneella käytävän toisessa päässä, ratkaisua ei siis saatu syntymään. Vain muutama minuutti lisää pohdintaa ja elotonta naista lähdettiinkin kuljettamaan jo leikkaukseen.

 

KATSO: Yö Töölön sairaalan tapaturma-asemalla

Itselleni ei kovinkaan turvallinen olo kyseisestä reissusta jäänyt. Annetaanko lääkkeitäkin ihan summamutikassa, jos koneelle ei tiukan paikan tullen pääse? Naisen kohtalo jäi itselleni mysteeriksi, sillä seuraavana aamuna sängyn oli jo vallannut uusi potilas. Ehkä vanhalle naiselle oltaisiin saatu apu ripeämmin, mikäli edes ”tällaiset oleellisimmat” tiedot merkattaisiin sängyn päätyyn kansioon.

Pari viikkoa sitten myös Saksan oma halpiskauppa Lidl tarjosi hämmästyttävän kokemuksen tekniikan parissa. Kyllä olisi Halla-aho persiilleen lentänyt, jos olisi jonossa seuraavana ollut. Nimittäin kassalla maksuvuorossa oli hyvin suomea puhuva mies Lähi-idän maasta perheineen. Mies maksoi pankkikortilla ja myyjä sanoi, että kortin voi poistaa. Mies kertoi näppäilleensä väärän tunnusluvun, maksu ei ole voinut vielä mennä. Myyjä inttää vastaan, että kyllä kone ainakin sen hyväksyi. Ja mies haluaa maksaa uudelleen, ja myyjä estelee ja mies koittaa tunkea korttia uudelleen koneeseen ja niin edelleen. Tilanne alkoi käydä jo kovin koomiseksi, sillä mietin, mitä suomalainen tässä tilanteessa tekisi. Ei ainakaan inttäisi viittä minuuttia vain saadakseen maksaa ostokset uudelleen.

To 19.05.2011 @ 13:00Sanna-Katja Pohjalahti

Kevättä rinnassa: poropeukalosta multasormeksi

Lämmin huhtikuu hämäsi. Sanoivat kevään tulevan vauhdilla. Vappu oli ja meni, koivutkin olivat jo vaihtaneet hiirenkorvansa oikeiksi lehdiksi, mutta helmikuussa tilaamani pelargonian taimet eivät olleet vieläkään saapuneet.  

Puutarhaliikkeen kotisivut kertovat seuraavaa: "Taimet toimitetaan huhtikuusta alkaen, kevään edistymisestä riippuen. Kylmä rajoittaa lähettämistä kovin aikaisin. Myöhemmin toimitetaan puolivalmiita ja valmiita pelargoneja. Taimien koko saattaa vaihdella." Uteliaisuus ehkä tyydyttyy, mutta sormet janoavat kahta kauheammin multaa kynsiensä alle. Googletan huolestuneena kadoksissa olevaa kevättä.

Katso: Kevät keikkuen tulevi


Auringossa ja keväässä on ihmeellistä taikaa. Parhaita ovat ne ensimmäiset riehakkaat kävelyretket kevätauringossa takki auki ja kaulahuivi ympärillä loimottaen. Ei haittaa vaikka huomenna nenä vuotaa, sillä keväällä päivät pitenevät, joutilaisuus lisääntyy ja murheet laimenevat. Parveke, patio, takapiha tai huvimaja on pakko saada siivotuksi viimeisistäkin talven tunnelmasta ja lumen hajun rippeistä. Semmoinen homma on hyvä suunnitella etukäteen.

Katso: Perheenemännän työviikko harkiten helpommaksi

Muistelen koko tappamieni kukkien, kasvien ja yrttien kirjoa. Sydäntä kylmää. Tyrkkään ajatuksen syrjään, ostan yrttejä varten pienoiskasvihuoneen ja vedän istutuskumihanskat käteen. Epäonnistumisista huolimatta päätän vakaasti ryhtyä kotipuutarhamestariksi. Ihmeellistä on, että onnettominkin, aloitteleva puutarhuri voi onnistua! Tarvitaan ainakin asiantuntevia neuvoja, pitkää pinnaa sekä rutkasti kunnianhimoa ja sinnikkyyttä.

Katso: vinkkejä viherpeukaloille

Katso: Puutarhanhoitoa ikkunalaudoilla ja parvekkeilla Olotilassa


Pelargonioissa on käsin virkattujen pitsisten liinojen tapaista, menneen ajan lumoa. Kissa, pelargonia ja kahvikuppi tasseineen ovat sommitelmana kuin suoraan Suomi-filmistä. Mikä tärkeintä, ne tekevät kodista kodin tuntuisen: kodikasta sisustusta ei aina luoda sisustuslehdissä esitellyillä design-huonekaluilla. Mummolassakin pelargoniat kukoistavat joka vuosi rehevinä ja runsaina. Ehkä mummokin olisi pian kuin kotonaan meidän parvekkeella.


Hyvä pelargonian kesäkukinta varmistetaan kuulemma parhaiten talvilevolla. Edes syksyn tullen ilmestyviä, ruskean käpristyneitä lehtiä ei kannata säikähtää: se on pelargonian talviturkki. Tavoitteenani on tietenkin nukuttaa koko porukka talviunille, jotta sitten ensi keväänä kukkiminen jälleen maittaisi.
 

Ti 17.05.2011 @ 14:32Paavo Rytsä

Ihanaa Leijonat ihanaa, viina on ihanaa

Helsingin keskustassa MM-kullan jälkeiset päivät ovat olleet vapun kaltaisia. Erona on ainoastaan se, että vappuna on hiljaisempaa ja rauhallisempaa.

Empiirisenä havaintona olen nähnyt suuren joukon nuoria, jotka kulkevat Suomen lippujen kera iloisin ilmein ja polttoaineenaan ehkä viinilasillinen tai terassilla nautittu virvoke.

Mutta kuin flashbackina 16 vuoden takaa on kaupungilla liikkeellä myös usein känninen ja aggressiivisen oloinen (yleensä) miesjoukko, joille 24-pack-olutlaatikko ja pullo Jallua ovat vasta alkusoittoa mestaruuden juhlinnalle.

Bakkanaalin kruunasi vielä Petri Nygårdin esiintyminen Kauppatorilla: "Pullo pöytään ei oo huolen häivää, Otetaan otonpäivästä Yrjön päivään..." Siihen lisäisin vain kristillisdemokraattien vaalilauseen "Tästä on kyse", niin homma on kaikkea muuta kuin selvä. Juomalupa on myönnetty.

Presidentti Halonen toi Jellonille jääkiekkopaidanmallisen, päiväkotilasten tekemän, kortin ja muistutti, että he ovat satojen tuhansien lasten sankareita. Aika hienoa olisi, jos ihaillut aikuiset olisivat vielä selvinpäin. Mestaruussunnuntai oli kuitenkin ilman viinaakin Suomelle selvästi hyvä päivä, vai miten se laulussa sanottiinkaan.

YLE Areena: Kultajuhla Kauppatorilla

YLE Areena: Ihanaa Leijonat, ihanaa

Elävä arkisto: Vuoden 1995 MM-kulta

Elävä arkisto: Valistusta viinan vaaroista

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2014

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu