Urkki, minä ja katsastamaton auto

Reijo Perälä

Kolme kertaa ehdin nuorena toimittajana tavata suuren Urhon, presidentti Urho Kekkosen.

Ikimuistoisin näistä oli ensimmäinen kerta 1970-luvun lopulla, kun Kekkonen teki Kainuuseen laajan maakuntamatkan. Pääsin nimittäin tekemään lehteen ison ja komean reportaasin ja sain kulkea Kekkosen kintereillä koko hänen maakuntamatkansa ajan.

”Miten ne uskaltavat päästää minut - nuoren klopin - tekemään juttua presidentti Urho Kekkosen arvokkaasta matkasta?” muistan ihmetelleeni toimituksen johdon harkintakykyä.

Työkomennus oli tietysti aloittelevalle toimittajalle  mieluinen. Se siveli itsetuntoa, tuntui suorastaan mahtavalta, mutta samalla se myös pelotti.

Entä jos jotenkin mokaan? En saa juttua kirjoitettua, ymmärrän asioita väärin, teen huonon juttukoosteen ja pilaan sekä lehden, Kekkosen että koko kansakunnan maineen?

Ja näin tietysti meinasi käydä!

Presidentin päivä

Aamuvarhaisella sonnustauduimme valokuvaaja Jorman kanssa matkaan Oulusta Kainuuseen. Puolessa välissä matkaa valokuvaaja Jorma kiemurteli ja yskähteli vaivautuneesti:

”Tätä autoa ei ole katsastettu moneen vuoteen, kun ei ole ollut rahaa panna sitä kuntoon. Siellähän on poliiseja perhanasti. Entä jos joudumme ratsiaan ja meidän pysäytetään kesken vierailun?”

”Ja nyt sinä sen vasta sanot! Hirveä häpeä!”, huusin minä niin että ruosteinen kojelauta värisi.

Mikä nyt neuvoksi? Juttu on tehtävä!

”Nyt tehdään niin, että ajetaan autosaattueessa heti presidentti Kekkosen perässä ja poliisiautojen välissä. Ei meitä siitä kukaan uskalla pysäyttää!” kehittelin päivän strategiaa hermostuneena.

Ja näin toimittiin. Näky oli melkoinen.

Presidentin, maaherran ja muiden arvovieraiden mustien autojen arvokasta autosaattuetta somisti kahden poliisiauton välissä koko maakuntamatkan ajan katsastamaton, ruosteinen Alfa Romeo.

Jorman auton parhaat päivät olivat menneet aikoja sitten ohi. Komeaa tässä ruosteisessa purkissa oli vain nimi. Mutta onneksi Kainuussa ollaan suurpiirteisiä, eikä siellä turhaan katsastamattomia autoja pysäytellä, ei ainakaan Urho Kekkosen autoletkasta. Pääasia, että homma toimii!

Kekkonen oli rento ja mukava. "Tulkaahan pojat syömään", huuteli Urkki meille kalatehtaalla. Jännitys katosi, vaikka päävieraan karisma loisti.

Illalla naputtelin Kekkos-juttuja tyytyväisin mielin. Jorman ottamat erinomaiset valokuvat toivat koosteeseen aivan ainutlaatuisen hengen.

Kekkonen ehdokkaaksi vielä 1978

Kekkonen on kytkeytynyt muutenkin kohtalooni monella tavalla.

Vuoden 1978 presidentinvaalien alla Kekkosen suurelle vaaliliitolle tarvittiin Pohjois-Suomeen ohjelmaryhmä, joka kiertäisi alueen vaalitilaisuuksissa esiintymässä. Julistuksen ja pitkien puheiden väliin oli pakko saada kevennystä.

Anna-Maija, Hilkka, Pauli ja minä päätimme sitten nuoruuden innolla tällaisen ryhmän Urkin avuksi perustaa, kun pyydettiin. Laulua, soittoa, puhetta, pakinaa ja tanssia illasta toiseen ja pitkin Pohjois-Suomea Kekkosen vaaliliiton tilaisuuksissa.

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja Tuure Holopainen kirjoitti tekstit sekä sävelsi ja sanoitti suurimman osan myös ohjelmistoon kuuluvista lauluista. Erityisesti tyttöjen musikaalisuuden ansiosta ryhmästä tuli menestys ja keikkoja riitti moneksi vuodeksi vielä vaalien jälkeen.

Monen vuoden keikkarundilla oli tietysti omat sivuvaikutuksensa - toisesta ohjelmaryhmän laulaja- ja kitaristitytöstä tuli vaimoni ja lasteni äiti.

Minusta vuoden 1978 presidentinvaalit kannatti sittenkin käydä ja Kekkosen olla vielä kerran ehdokkaana!

Myönnän kyllä, että syyt ovat kovasti henkilökohtaisia…

 Kekkonen elää arkistossa