Koko elämä räjähtää

Heidi Sommar

Olen syntynyt 80-luvun alussa, joten minulle musiikillinen nostalgiatrippi tarkoittaa yhtä kuin kasarimusiikki, MTV:n alkuaikojen musavideot ja vanhempieni ansiosta myös 80- ja 90-luvun iskelmät, joita kotona kuunneltiin. Vaikka oma musiikkimaku taipuu enemmän maailmalle kuin kotimaahan, saa moni iskelmä minut hyvälle tuulelle. Etenkin ne joissa lauletaan Suurista Tunteista keinoja kaihtamatta.

Kun sata aurinkoo meille paistaa

”Vaik sata salamaa iskee tulta ja koko elämä räjähtää.. Ei rakkautta voi riistää multa, toivo jäljelle jää”

laulaa Vicky Rosti Sata Salamaa – kappaleessa. Hymähtelyn lomassa huomaan tuntevani iloa. Kun todella rakastuu, ei sata salamaa ja elämän räjähdys ole lainkaan yliampuvia ilmaisuja. Olen kuunnellut kappaletta joskus rakastuneena, lähettänyt sen muka vitsinä eteenpäin, vaikka samalla sitä vähän salaa fiilistelin.

Vicky Rosti: Sata salamaa

 Joskus tunteet vain ovat suuria, niin suuria että ne eivät mahdu yhteen huoneeseen, vaan on pakko päästä ulos, meren rantaan, kallioille. Samanlaista suuruutta kaipaa joskus musiikkiin. Ihmettelen miten moni soittolistojen kärjessä notkuva musiikki voisi ikinä puhutella sydänsuruissa, kuoleman edessä, rakkaudessa, huumaavassa onnessa.

Eläköön elämä

Sonja Lumme laulaa: ”Eläköön elämä ja yö. Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö". Toivo kanssani ettei tähti tähteä lyö. Sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä kertoi sitä tarvitsee maa. Jotta maailman lapset tähtiä katsella saa”.

Piristävää kaiken mollisynkistelyn keskellä mitä Suomi on tulvillaan.
 

Sonja Lumme: Eläköön elämä

Molempien kappaleiden, Eläköön elämä ja Sata salamaa takaa löytyy muuten säveltäjä Petri Laaksonen ja sanoittaja V-P Lehto. Lehto oli 1980-luvun alun iskelmän johtavia tekijöitä. Hänen kynästään on lähtöisin myös muita kriitikoiden hyljeksimiä, mutta kansan rakastamia klassikoita kuten Mä näitä polkuja tallaan ja Mä joka päivä töitä teen.
 

Jaakko Teppo ja V-P Lehto väittelevät iskelmästä

Olen aina pitänyt kappaleesta ”Elämältä kaiken sain”. Kaihon ja kirveiden sijasta on hienoa, kun joku laulaa elämän paremmasta puolesta. Mutta eihän positiivisuus istu meille, kaiho ja epätoivo ovat aina sittenkin ripauksen kauniimpia ja uskottavampia? Se joka erehtyy sanomaan, että elämä on hienoa, saa usein kuulla kaiken nähneiltä kyynikoilta olevansa joutava tyhjänpuhuja, joka voisi tunkea ne naminamit jonnekin muualle. Kuvittelenko vaan kun tuntuu, että tietyssä kansanosassa positiivisuus herättää aggression? Millainen olisi suomalaisen ajatusmaailma ja olemus jos joutuisimme kuuntelemaan toisenlaista musiikkia? Millainen olisi vaikkapa reggaesuomi?
 

Jukka Poika

Anna minun viedä täältä sinut maailmaan…

Istun silloin tällöin iltaa viiden elokuvaopiskelijan porukassa ja monesti yön pikkutunteina, viinin juonnin lomassa, joku ryhtyy selailemaan YouTubea muiden heittäessä katseluehdotuksia. Olemme päätyneet kuuntelemaan monet iskelmät ja kasariaarteet. Kukaan meistä ei arjessaan kuuntele kyseistä musiikkia, mutta virkistämme itseämme sillä. Toki nauramme huvittaville vaatteille ja muille tyyliseikoille, mutta se ei ole vain sitä. Tuuletamme itseämme jollain joka ei ole niin pirun itsetietoista ja tuotettua.

Danny: Ninja

…jollaista ei koskaan voisi kuvitellakaan

 Viileän asenteen taa on helppo piiloutua, mutta sieltä on vaikea koskettaa ketään. Tykkään katsoa vanhoja ohjelmia, joissa ihmisistä paistaa tietty aitous, hymy jota ei ole suunniteltu, jopa pieni ujous joskus. Saan hyvän mielen tönköistä juontajista, naiivin innokkaan kuuloisesta selostajasta, muotinäytöksen mallin arasta hymystä.

Kaiken pitää olla ärsyttävästi koko ajan hallinnassa, jatkuvasti pitää olla tietoinen vaikutelmastaan, itsensä asettaminen muiden nähtäville ilman suojamuuria on harvinaista. Vaikka kasarihittejä kuunnellessa naurattaa, ajattelen, että onneksi joku on tehnyt tällaistakin.

Huudetaan joskus vaan täysillä, että rakastetaan.