Pe 19.12.2014 @ 15:01Emmi Karhiaho

Vuokratöiden tekeminen kuorrutetaan ajatuksella vapaudesta

Kokosin Elävään arkistoon vuokratyötä käsitteleviä ohjelmia. Juttua tehdessäni huomasin, että oman vuokratyötaustani takia sympatisoin keikkatyöläisten kokemuksia uhkuvalla närkästyneisyydellä. Paraikaa myös siskoni keikkailee vuokrafirman kautta ravintola-alalla hoitaen näin joulun alla esimerkiksi buffetpöytiä firmojen pikkujouluissa. Kiehahti, kun kuulin, ettei muutosta ollut tullut sitten omien vuokratyöaikojeni.

Olin vuoden 2009 syksystä vuoden 2010 kevääseen sahannut ympäri pääkaupunkiseutua piippailemassa viivakoodeja ja purkamassa kuormia. Työskentelin koulun ohella ruokakaupoissa ja vaateliikkeissä.

Vuokratyöläisen lempisesonkeja ovat kauppojen asiakkaita vilisevät alennusmyynnit, ruuhkahuiput kuten joulualet sekä nuhakuukaudet. Ajat, jolloin tuurausjoukkoja kaivataan ja töitä riittää.

Kevään saapuessa oma työputkeni alkoi tyrehtyä uhkaavasti, kun vuoroja tipahteli enää yhä harvemmin. Kun opiskelijalle taloudellisesti hankalin vuodenaika eli kesä koitti, työt loppuivat tyystin. Edessä häämötti seuraavan kuun maksamaton vuokra ja toteaminen, että kesätyöhaut taisivat mennä jo.

Ekstratyöntekijän nollasopimukseen ei ole kirjattu minimituntimäärää, eli koskaan ei voi olla varma, onko huomenna tiedossa työpäivä vai ei.

Työnantaja edellyttää vuokratyöntekijältä joustavuutta, mikä taas tarkoittaa työntekijälle usein turvattomuutta. Uusille työntekijöille mainostetaan vapautta, mutta todellisuudessa tarjottuihin vuoroihin on tartuttava lähes poikkeuksetta. Vuoroista kieltäytyvä on hankala, joten jatkossa puhelu lähtee toiselle vuokratyöntekijälle. Koska sopimuksessa ei ole irtisanomisaikaa, työntekijästä pääsee helposti eroon, ja työntekijät ovat aina korvattavissa uudella tulokkaalla.

”Sain loppuviikoksi töitä. Pakko mennä, vaikka oon kipeänä, kun ei ne muuten tarjoa ensi viikolla vuoroja”, pohti siskoni.

Riistoajattelusta liu’uttiin hyväksyntään

Vuonna 2012 aihetta myllytettiin, kun vuokratyöstä julkaistiin useampia tutkimuksia.

Muun muassa Liisa Lähteenmäki halusi tutkia työmarkkinoiden muutosta, jonka myötä vuokratyöstä on tullut osa suomalaista työelämää. Lähteenmäki sanoo väitöstutkimuksessaan, että 2010-luvulle tultaessa vuokratyö on jo muovautunut julkisuudessa hyväksytyksi työllistämistavaksi.

Alun perin media parjasi vuokratyöfirmoja riistäjiksi. 2010-luvulla siirryttiin kuitenkin uutisoimaan niiden ikiaikaisesta huonosta leimasta, ei ongelmakohdista. Esimerkiksi uutisoitiin mieluummin ulkomaalaisten tekemästä harmaasta työstä.

Vielä 1980-luvulla vuokratyöllä oli ollut työsuhdekeinottelun maine. Tuolloin vuokratyötä haluttiin säädellä, jotta palkkataso pysyisi ennustettavana. Vuokratyö tuli pysyvästi suomalaiseen työelämään lama-aikaan 1990-luvulla, kun sen sääntelyt poistettiin. Surkeaa työllisyystilannetta taltutettaessa itse työntekijän asema vain jäi jalkoihin. Ajateltiin, että mikä tahansa työ on työttömyyttä parempi.

Kun 90-luvun puolivälissä alettiin nähdä ongelmat, jotka vuokratyö toi mukanaan, ei eduskunnassa silti haluttu parantaa vuokratyöntekijöiden työehtoja. Eduskunnan asiakirjoissa vuokratyö esitetään työntekijän valinnanmahdollisuuksien lisäämisenä. 2000-luvulla työnantajajärjestöt alkoivat määritellä vuokratyön sääntelyn laittomana kilpailun rajoittamisena.

Huono-osaiset työntekijät

”Näyttäisi olevan jonkinlainen maan tapa, että vuokratyöntekijä on aina heikommassa asemassa kuin muut työntekijät”, sanoo SAK:n lakimies Anu-Tuija Lehto Ylen uutisessa.

Jos kassasta puuttui päivän päätteessä rahaa, napsahti heitto kassankäyttäjän niskaan. Karhukirjeellä muistutettiin huolimattomuudesta, jolloin inhimilliset näppäily- tai laskuvirheet piti kuitata omasta pussista. Kerran sitten saattoi vuoroni aikana lipsahtaa lippaasta ylimääräisiä ropoja asiakkaalle. Olin aiemmin työskennellyt s-ryhmällä itsellään, joten tiesin, että ketjun omat työntekijät pääsevät pälkähästä puumerkkinsä kuittaamalla.

Ravintola-ala taas on toki muutoinkin tunnettu leväperäisestä tauotuspolitiikastaan, mutta pöyristyin kuullessani siskoni nykyisen työnantajan käytännöistä. Jos haluaa pitää päivän aikana ruokatauon, pulittaa se viisi euroa pois hänen palkastaan.

Vaikka vuokrausfirma maksaa työehtosopimuksen mukaisen palkan lakisääteisine eläke- ja sotumaksuineen, vuokratyöntekijä jää silti vaille monia etuja kuten työsuhdeturvaa, kattavaa työterveyshuoltoa, tulospalkkioita, lomia, pysyvää työyhteisöä – ja ennen kaikkea arvostusta.

Ei työkavereita

Seuraavan allekirjoitan: ”Monet kuvasivat, että heitä kohdellaan ulkopuolisina. Moni myös kertoi tuntevansa itsensä toisen luokan työntekijäksi, b-luokan työntekijäksi tai toisen luokan kansalaiseksi”, kirjoitetaan Työ- ja elinkeinoministeriön selvityksessä 2013.

Itse vietin useamman kahdeksantuntisen kuormanpurkuvuoron erään-kröhömm-suurehkon-vaateketjun kellarissa muiden jurottavien extralaisten seurassa.

Ekstraajat hälyttivät ja henkaroivat toisessa pöydässä ja vakkarit omassaan. Pikku sattuman kautta päädyin kerran varastosta sovituskopille numerolappuja jakamaan. Vahtasin ostopäätöstään vielä pohtivien jonoa kopeille, jaoin lappuja ja viikkailin samalla. Tein töitä siinä missä muutkin ja mietin, että jassoo ei hassumpaa. Pian eräs työntekijöistä kummasteli, miten minut oli liikkeen puolelle päästetty, kun en tiedä mitään käytäntöjä.

Päinvastoin taas siskoni kertoi: ”Eräässä ravintolassa sanoin, ettei mulla ole kokemusta ala carte -puolen tarjoilusta, ja etten ole tehnyt sitä aiemmin. Laittoivat kuitenkin tarjoilemaan eli tehtävään, johon ei ole minkään sortin koulutusta. Sitten kirjaimellisesti huudettiin, kun en osannut. Prismoissa taas kukaan ei ikinä neuvonut tilitystä, joka tehdään joka paikassa eri tavalla. Oletetaan vain, että osataan. Olisi mukavaa, jos vuoron alussa perehdytettäisiin, mutta niillä on aina niin kiire.”

Ensiksi, vuokratyöntekijä ei tosiaankaan tiedä liikkeen rutiineja. Alepa-vuoron aikana minulle oli tuhahdettu, kun en löytänyt valonkatkaisijaa. Tilanteesta jossain määrin pöllämystyneenä sopersin ekaa kertaa kyseisessä myymälässä hyöriväni. Kiireen keskellä vakituinen henkilökunta ärsyyntyy, kun uusi tyyppi nykii hihasta. Tuuraaja taas tuntee itsensä vähintäänkin turhaksi tai tyhmäksi.

Toiseksi, kukaan ei näe vaivan väärtiä tutustua toisiinsa, kun työporukka vaihtuu päivästä toiseen. Sama pätee niin ekstratyövoimaan itseensä kuin vakituisiin työntekijöihinkin. Talon omalle henkilökunnalle vaihtuva vuokratyöläinen jää lähes anonyymiksi.

Onkohan ihan hölmöä kitistä, ettei ole työkavereita. Ainakin on töitä… välillä.

Parempi kuin täysi työttömyys

”Tekisin mieluummin vakkarina, koska se on varmempaa. Kuin kolme neljän tunnin vuoroa viikossa, jolloin pitää elää pelossa, onko varaa maksaa vuokra”, tokaisi siskoni.

2012 Uutisissa kerrottiin henkilöstöpalveluyritysten liiton selvittäneen 6000 työntekijän näkemyksiä. Puolet vastaajista haluaisi mieluummin vakituisen työn. Kuitenkin TEM:n seurannassa todistetaan, että vain 5-7 prosenttia vakinaistuu vuokratyösuhteen jälkeen.

Selvityksen mukaan keskeisin syy vuokratyön tekemiseen onkin, ettei vakituista työtä ole tarjolla. Lisäksi työntekijöiden mielestä vuokratyötä on helpompi saada kuin muuta työtä.

Vakituisia töitä etsivä siskonikin sanoi: ” En ymmärrä, miksi palkkaavat koko ajan lisää ihmisiä, vaikka töitä ei riitä edellisillekään. Tyhmää antaa ihmisille toivoa, jos töitä ei edes ole. Oon katsonut, että Staffpointin sivuilla haetaan koko ajan lisää vuokratyöntekijöitä. En tajua. Eroaako sieltä niin moni?”

To 04.12.2014 @ 14:22Katja Bargum

Uusia valokuvia radiotekniikasta sodassa ja rauhassa

Yleisradion alkuvuosina suuri osa radion tekemiseen tarvittavista teknisistä laitteista valmistettiin aivan itse. Ylen työpajassa syntyi uusia keksintöjä, ja sodan aikana niitä sovellettiin myös armeijan käyttöön. Keksintöihin pääsee nyt tututstumaan Elävän arkiston Flickr-tilillä, jossa on esillä yli kolmekymmentä valokuvaa työpajan tuottamista laitteista ja vehkeistä.

 Yleisradion Fabianinkadun huoltopaja vuonna 1938.

Valokuvista huokuu keksimisen ja tekemisen ilo. Pienessä maassa hyödyttiin siitä, ettei kaikkea tarvinnut ostaa ulkomailta. Kun alunperin akulla toimivat kondensaattorimikrofonit yleistyivät, syntyi tarve liittää ne sähköverkkoon. Niinpä mikrofonien virtalähteet rakennettiin työpajalla. Studioihin kehitettiin mikrofonivahvistimia, joilla äänenlaatua saatin parannettua.

 Yleisradion työpajan olympiakisoihin valmistamia Olympia 40/3 mikrofonivahvistimia ja vahvistimien virtalähteitä.

Historian ironia on kuvissa läsnä. Useammassa kuvassa näkyy vuoden 1940 olympialaisia varten kehitettyjä laitteita. Vasta viime hetkellä Suomelle myönnettyjen olympiakisojen eteen nähtiin valtavasti työtä tekniikan kehittämiseksi ja lähetyslaitteiden määrän kasvattamiseksi. Sitten kävi kuten kävikin: olympialaisten sijaan tuli talvisota.

Sodan aikana työpajaa valjastettiin myös puolustusvoimien käyttöön. Työpajassa valmistui esimerkiksi eräänlainen kännykän esiaste. Insinööri Pauli Kajavo (1907-1981) kehitti ula-alueella toimivan, kannettavan radiopuhelimen. Työpaja valmisti 120 tällaista radiopuhelinta puolustusvoimien käyttöön.

Yleisradion työpajan valmistama lyhytaaltoradiopuhelin P12-12, 1940.

Ylen työpajassa kehitettiin jopa salakirjoituskoneen prototyyppi, josta voi lukea lisää täältä. Työpajan ehkä legendaarisin panos sotatoimiin on Viipurin miinojen toiminnan häiritseminen Säkkijärven polkkaa soittamalla. Insinööriluutnanttina palvellut Kalevi Ahti kertoo häirintätoiminnasta näin vuonna 1969 tehdyssä haastattelussa:

 

 

Uusien kuvien mukana Elävän arkiston Flickr-tili siirtyy myös Flickr Commons –yhteisöön. Flickr Commonsissa museot, kirjastot ja arkistot ympäri maailmaa julkaisevat vapaasti käytettäviä kuvia. Commons-kokoelmassa löytyy mm. British Libraryn vanhojen digitoitujen kirjojen kuvia, Ruotsin Riksantikvarieämbetets kuvia riimukivistä ja Suomen valokuvataiteen museon Sibelius-kuvia. Kuvia saa tallentaa, muokata ja käyttää oman mielen mukaan. Kannattaa tutustua!

Katja Bargum on tuottaja Yle Arkistossa.

Lue lisää:
Tarjolla: Vanhoja valokuvia vapaaseen käyttöön

Tekijänoikeudet yhä Elävän arkiston ja muun nettikehityksen haaste

Kun median tarjonta on runsas ja kun ajankäytöstä käydään kovenevaa kisaa, ihmiset liikkuvat parhaiten monipuolisen ja laadukkaan sisällön perässä. Toinen ja vähintään yhtä tärkeä pointti on helppous. Mitä helpompaa median käyttö ja kuluttaminen ovat, sitä suurempi on palvelujen imu.

Netissä kehityksen haasteina ovat myös tekijänoikeudet. Vaikka vuosien varrella on kuljettu tekijänoikeusrintamallakin pitkä matka myönteiseen suuntaan, työmaata on vielä kosolti edessä, jotta esim. Ylen arkistojen runsas sisältö saataisiin netissä suomalaisten saataville

Sopimuksia on tietenkin kunnioitettava. Se on lähtökohta. Ponnistuksia tarvittaisiin kuitenkin siihen, että vanhoja rönsyjä raivattaisiin pois ja sopimisen malleja saataisiin uudistettua entistä kovemmalla vauhdilla nettiaikaan sopiviksi.

Suurin ongelma on tietysti siinä, että tekijänoikeuksia koskevat kirjaukset, mallit ja rakenteet ovat vanhasta maailmasta. Kun sopimusrakenteita sorvattiin, netistä ei ollut hajuakaan.

Vanhan maailman mallit ja tekijänoikeuksien korvausperusteet eivät toimi tässä maailmassa. Mutta kun uusiakaan malleja ei ole kyetty kattavasti luomaan, on toimittu  vanhojen rakenteiden mukaan.

Monissa maissa nettijulkaisun esteitä on raivattu kansallisella lainsäädännöllä ja valtion rahoillakin, mutta Suomessa tätä kautta ei ole juurikaan edetty.

Hyllyt täynnä tavaraa

Ylen tv-arkistossa on satoja tuhansia ja radioarkistossa lähes miljoona ohjelmanimikettä. Tässä joukossa on kuitenkin runsaasti myös sellaista ohjelmistoa, jota ei saada nykyisillä sopimusrakenteilla arkistojen hyllyiltä netissä katseltavaksi ja kuunneltavaksi, vaikka nämä ohjelmat ovat puhtaasti Yleisradion omatuotantoisia ohjelmia.

Yle-veron maksajille ja Yleisradion sisälläkin tätä on vaikea selittää. Mutta näin se vain on.

Esimerkiksi Ylen Elävällä arkistolla ei ole oikeuksia esittää kokonaisia draama- ja viihdeohjelmia, vaan ainoastaan rajattu määrä näytteitä.  Kun Elävä arkisto vuonna 2006 aloitti ja kun nettitarjontaa oli vähän, pelkät näytteet ja klipit riittivät internetin ensihuumaan.

Musikki rajaa rankasti

Toinen rankasti rajaava tekijä on musiikki. Levymusiikki rajaa myös Yle Areenan ohjelmistoa. Ulkomailla asuvat suomalaiset haluaisivat nauttia Areenan kautta kotimaansa ohjelmista, mutta kun monet ohjelmat sisältävät runsaasti  levymusiikkia, ohjelmat on pakko ”georajata” Suomeen.

Ylen Elävässä arkistossa tilanne on vielä vaikeampi. Yhtä äänilevyä saa soittaa korkeintaan 60 sekuntia ja korkeintaan puolet äänilevyn kestosta. Puheen taustalla soivalla musiikilla, jota käytetään tehosteena, on sama hinta ja rajoitteet kuin muullakin musiikilla.

Musiikkia koskevat rajoitukset eivät ole tätä päivää. Ne tulisi voida kiireesti purkaa. Netissä tällaisten rajoitusten kanssa on vaikea elää, koska kiinnostavin ja paras osa ohjelmistoa rajautuu musiikin vuoksi pois.

Sopimukset syyniin

Kysymys on muutenkin sekä rahasta että rakenteista. Jos nettijulkaisun korvaustaso johdetaan television uusintahinnoista, pyöritään sellaisissa euromäärissä, että Ylen tuottamat hyvät tv-elokuvat jäävät ikuisiksi ajoiksi arkistojen hyllyihin.

Myös maksukäytäntöjä tulisi yksinkertaistaa. Jos jokaisen oikeudenomistajan rojaltit joudutaan erikseen clearaamaan ja tilittämään, on homma toivottoman hidasta ja työlästä.  Julkaisu pysähtyy jo siihen.  Yle onkin esittänyt ns. yleistä sopimuslisenssiä, joka ainakin yksinkertaistaisi ja helpottaisi sopimusprosessia. Maksamista se ei poista, mutta sopiminen yksinkertaistuu.

Ruotsissa päädyttiin sellaiseen malliin, että rajavuodeksi sovittiin tekijänoikeuksien haltijoiden kanssa vuosi 2005. Sitä vanhempaa draamaa Öppet arkiv eli Ruotsin Elävä arkisto saa esittää kokonaisina ohjelmina ja ohjelmasarjoina.

Jotakin samankaltaista rajavuotta Ylekin voisi ensi vaiheessa ajatella draaman ja viihteen osalta. Rajavuosi voisi meilläkin olla nyt vaikka vuosi 2005,  jota edeltävät ohjelmat määrittyisivät ”arkisto-ohjelmiksi” ja jota varten määriteltäisiin oma korvaustaso. Kymmenen vuoden siirtyvä marginaali antaisi aikaa sopeutua.

Keskeisimmäksi korvausperusteeksi pitäisi yleensäkin ottaa katselu- ja kuuntelumäärät. Se, millaisella päätelaitteella katselu ja kuuntelu tapahtuvat ja monenko erilaisen päätelaitteen kautta ohjelmia jaetaan, ei ole merkittävää.

Merkittävää ei ole myöskään se, paljonko ohjelmistoa on tarjolla, vaan se, paljonko tätä ohjelmistoa katsellaan ja kuunnellaan.

”Verkko edellä muutokseen”, kuuluu Ylen slogan.  Uusia, nettiaikaan soveltuvia sopimusmalleja siis kaivataan.

Elävän arkiston embeddauksesta vuosi sitten tehty sopimus onkin hyvä esimerkki siitä, että myös tekijänoikeusjärjestöillä on valmiutta ja halua muutokseen. Tällä tiellä olisi hyvä jatkaa kohti uusia avauksia.

 

Reijo Perälä on Yle Areenan, Elävän arkiston ja yle.fi -etusivun ohjelmapäällikkö.

 

Ti 25.11.2014 @ 10:05Juissi Vainiola

Savikiekosta Muistojen bulevardille

Sähköposti vilkuttaa. Radio Yle1:n ’Muistojen bulevardi’-ohjelmaan kaivataan viihdesävelmää, joka löytyy ainoastaan alkuperäiseltä, 1950-luvulla julkaistulta savikiekolta. Kappale täytyy siirtää digitaaliseen muotoon ja siivota musiikista samalla pois vanhoja äänitteitä usein vaivaavat ritinät ja rutinat.

Siispä muut työt sivuun ja digitointi-restaurointi-prosessi käyntiin. Suuntaan hisseille ja ajan Radiotalon kellariin jossa arkisto säilyttää savikiekkojaan.

Tässä vaiheessa ei vielä tiedä millainen työ on edessä. Levyjä on kerätty ja ostettu vuosikymmenien ajan. Vanhojen savikiekkojen kunto vaihtelee. Jotkut levyt ovat priimakuntoisia, toiset hyvinkin naarmuisia. Yksi parhaista tarinoista koskee Olavi Virta-levytystä, jota on jossain vaiheessa käytetty ilmakiväärin maalitauluna.

Katso Elävästä arkistosta, miten savikiekkoja valmistettiin 1940-luvulla:

 

 

Tällä kertaa minua onnistaa yhden hyväkuntoisen savikiekon verran. Suuntaan levy kainalossa takaisin hisseille ja siirryn kuusi kerrosta ylöspäin studioon. Siellä restauroimme savikiekkoja, vinyyleitä, nauhoja ja muita ’vanhoja’ ääniteformaatteja ja siirrämme ne Ylen digitaaliseen tietokantaan. Kuka tahansa yhtiön intraverkosssa voi kuunnella ja ladata omalle työasemalleen digiarkistosta löytyvää ääntä ja käyttää sitä ohjelmissa.

Studioon saavuttuani riennän ensiksi levypesurin luokse. Ylessä on vuosikymmenten mittaan kokeiltu vaihtelevalla menestyksellä erilaisia pesureita. Täydellistä ratkaisua ei ole vieläkään löytynyt.

Levypesuri. Kuva: Juissi Vainiola.

Seuraavaksi tarkistan miltä vuodelta ja minkä levy-yhtiön julkaisema levy on. Tämän mukaan säädän äänensävyä muokkaavaan ekvalisaattoriin asianmukaiset oletetusasetukset. Jo tässä vaiheessa tulee korvista homman tärkein työkalu. Käsikirjakin voi erehtyä. Jos kuunnellessa alkaa epäilyttää, pitää ekvalisaattorin asetukset säätää paremmiksi.

Asetan pestyn savikiekon levylautaselle ja alan etsiä oikeaa neulaa. Neuloja on käytettävissä kolmisenkymmentä erimuotoista ja paksuista. Sopivin valitaan ’korvakuulolta’.

Kun sopiva neula on löytynyt, on aika äänittää. Säädän äänitystason oikeaksi ja homma pyörähtää käyntiin. Äänittäessä pitää olla edelleen valmiina kyseenalaistamaan aiemmin tehdyt ekvalisaattori- ja neulavalinnat. Uusintaotot ovat tuttuja tässäkin vaiheessa levymusiikin ravintoketjua.

Levynsoitin, jolla ääni siirretään digitaaliseen muotoon. Kuva: Juissi Vainiola.

Korvia ei päästä lepuuttamaan vähään aikaan. Seuraavaksi on vuorossa koko touhun haastavin vaihe.

Äänityksen ollessa valmiina alkaa viimein varsinainen restaurointi, eli rahinoiden, kohinoiden, napsujen ja muiden häiriöiden poistaminen tietokoneelle äänitetystä kappaleesta. Tähän käytetään ns. plugareita, eli äänitys- ja äänenkäsittelyohjelman apuohjelmia. Plugareista löytyy huimat määrät erilaisia muokkausominaisuuksia. Korvat ovat jälleen kovilla kun etsin oikeaa häiriönpoistontasoa suhteessa itse musiikkiin.

Tässä kohtaa on vaarana, että jossain vaiheessa äänenkäsityelyohjelmat alkavat ’syömään’ myös itse musiikkia, eivätkä vain poistamaan siitä häiriöitä. Tavoitteena on mahdollisimman häiriötön mutta samalla mahdollisimman paljon alkuperäistä levytystä kunnioittava versio. Yleensä tässä onnistutaan vähintäinkin tyydyttävästi. Kyse on kuitenkin melkein aina kompromissista.

Savikiekot ovat joskus joskus niin huonossa kunnossa, että on pakko tehdä hieman väkivaltaa myös itse musiikille ennen kuin häiriöäänet saadaan poistettua. Nappuloiden vääntelykään ei aina riitä. Pahimpia napsuja siivotaan äänestä käsityönä, ns. kynällä eli kursorilla liikuteltava leikkurilla, jolla leikataan tarpeettomia häiriöitä äänen käyrältä.

Ääntä restauroidaan. Kuva: Juissi Vainiola.

Työhön kuluvaa aikaa on mahdoton arvioida etukäteen. Koko homma voi olla ohi viidessä minuutissa tai siihen voi joutua uhraamaan kokonaisen tunnin. Joskus täytyy ottaa hieman takapakkia ja toisinaan jopa aloittaa aivan alusta.

Kun restaurointi on valmis on edessä homman leppoisin vaihe: digitaaliseen muotoon restauroitu kappale siirretään digiarkistoon ja ilmoitetaan toimittajalle, että reitti on selvä. Kappaleen tarvitsee ottaa enää viimeiset askeleet päästäkseen perille Muistojen bulevardille.

Suomen ensimmäiset äänilevyt syntyivät jo vuonna 1904. Kuuntele levytyksiä täältä:

 

 

Kirjoittaja Juissi Vainiola työskentelee Yle Arkistossa musiikki-informaatikkona monenkirjavien musiikkiin liittyvien tehtävien parissa.

 

Toimittaja on rasisti

Olen toimittaja. Työssäni lokeroin ihmisiä ja annan heille erilaisia ominaisuuksia. Luon heistä tahtomattani kuvaa oman maailmankatsomukseni kautta, mutta millä oikeudella? Kenenkään toisen suulla ei saisi puhua, ei antaa hänelle ominaisuuksia eikä väkisin määritellä toisen ihmisen minuutta, ei edes eikä varsinkaan toimittaja, sillä silloin unohtaa ihmisen. 

Elävän arkiston toimittajana törmään lähes päivittäin vanhaan materiaaliin, joka nykypäivänä näyttäytyy rasistisena, sovinistisena, homofobisena, ihmistä lokeroivana ja vähättelevänä. On helppo piiloutua “aika oli eri” -argumentin taakse. Se suojaa paitsi tekijöitä, myös kaikkia muita sinä aikana eläneitä. Se antaa tilaa paremmalle, mutta myös legitimoi tämän päivän tietämättömyyttä ja toiseuttamisen rakenteellisuutta. 

Hyvän esimerkin tästä antaa Jani Toivola. Hänen pointtinsa on, että alistavat sanat ovat eriyttäviä eikä niiden epäsopivuutta tai sopivuutta pitäisi päättää yhdessä yhteiskuntana vaan sanan kohteen pitäisi saada se itse määritellä. Esimerkkinä hän käyttää neekeri-sanaa, jonka käyttöä on puolusteltu sillä, että täytyy olla vapaus saada käyttää sanaa, jonka on oppinut koulussa ilman negatiivista latausta.

“Taistellaan siitä, että heidän pitäisi saada käyttää sitä sanaa. Tää on niin turha taistelu. Miksei me voida mennä sen kohteen mukaan? Jos mä sanon, että se ei tunnu hyvältä, niin voidaanko me päästää siitä sanasta irti ja mennä seuraavaan?” Toivola pohtii. Tällaisissa tapauksissa saattaa alkaa turha väittely siitä, mitä sana merkitsee, jolloin unohtuu kokemuksen subjektiivisuus.

Myös sanavalinnoilla on valtaa ja niitä joutuukin jatkuvasti pohtimaan, käymään itsensä kanssa kauppaa ja perustelemaan sanojen tarve. Mielikuvat luovat stereotypioita. Minkälaisia mielikuvia saattaa liittyä vaikka sanaan maahanmuuttaja? Entä sanaan siirtolainen? Sanavalinnoilla voi myös tehdä turhia korostuksia. Minkälainen korostus on sanassa homoseksuaali ja miten se eroaa homosta?

Elävästä arkistosta löytyy todella vanhojakin ohjelmia ja vaikka luulisi kaikista vanhimpien näyttäytyvän rasistisimpana, ei näin välttämättä ole. Lohduttavaa siis on, että ajastaan huolimatta järkevät tekijät erottuvat.

Usein ajankohtaisohjelmien epäkorrektius on yleistämisessä ja stereotypioiden ylläpitämisessä.

“Afrikkalaiset ovat iloisia”. “Romanit ovat hyviä laulajia”. “Suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia”. “Homomiehet pukeutuvat hyvin”. “Naiset taitavat kotityöt”.

Nämä voisivat olla sitaatteja mistä vain ohjelmasta miltä vuosikymmeneltä tahansa. Nämä kuvitteelliset lauseet toimivat esimerkkeinä lauseista, joilla luodaan valheellisia stereotypioita. Joilla käytetään valtaa.

Ne tunnistaa valheeksi miettimällä, ovatko nämä annetut ominaisuudet universaaleja. “Ihmiset ovat iloisia”. “Ihmiset ovat hyviä laulajia”. “Ihmiset pukeutuvat hyvin”. Eikö kuulostakin tyhmältä ja epätodelta? Ihan yhtä hölmöä ja valheellista on antaa ihmiselle jokin ominaisuus stereotypian pohjalta. Se on yhtä hölmöä kuin työntää hänet johonkin lokeroon. Se on ihmisyyden pienentämistä. Se on väkivaltaa.


Rasismia kitketään usein eri tavoin. Yksi on Ei rasismille -hanke.

Lue lisää blogauksia aiheesta:

Seija Aunila: Juutalaiskysymys ja pumpuliplantaasin pojat 

Ida Fellman: “Vi måste acceptera dem, för de kan ju inte rå för hur de ser ut” – om barnrpogram och tolerans 

Tätä kirjoitusta saa mielellään kommentoida ja antaa siitä palautetta. Helpoiten se onnistuu tuossa alla tai Twitterissä @Sailynoja.

 

Kärttyisän vanhan miehen nuoruus

Varhaiselämäni ääniraitaa kootessani tapasin kiven alta kasan nolouksia. Mutta sieltä löytyi myös selityksiä sille, miksi minusta tuli minä.

Jokin aika sitten työtoverini Ville Matilainen haastoi minut blogillaan ilmaisemaan oman elämäni soittolistana. Tein työtä käskettyä, mutta juutuin samalla miettimään, miksi oikeastaan välttelen kaiken maailman listojen väsäämistä. Se, joka ei halua lukea tätä jaaritellen selittelevää johdantoa, voi hypätä suoraan kuviin ja kohtaan 1.

Listat (yhden tai useamman hengen synnyttämät) ovat monipuolisia. Ne voivat levittää valistusta ja vaihtoehtoja, kehittää omaa makua, auttaa järjestämään päänsisäistä kokoelmaa, luoda kaanonia, tarjota tilaisuuden snobbailuun, edistää ahdasmielisyyttä ja toimia loistavan turhana ajanvietteenä.

Listat rakentavat myös ihmisen identiteettiä. Muusikko ja musafriikki Giles Smith kertoo hauskassa elämäkerrassaan Lost in Music uskoneensa pitkään, että hänen ensimmäinen levynsä todellakin oli Beatlesin Let It Be, kuten hän kaikille väitti. Kun Smith selasi tarkemmin kokoelmaansa, hän huomasi järkytyksekseen, ettei asia ollutkaan näin. Hän oli jossain vaiheessa vain päättänyt aloittaa laskemisen Beatlesin jäähyväisalbumista ja unohtaa sitä edeltäneet lastenlevyt ja muut liian nolot ostokset.

Ensimmäinen levy on tärkeä, koska se paljastaa, miten varhaisessa vaiheessa ihminen on ollut kartalla, mikä on hänen ja popmusiikin välisen suhteen ratkaiseva hetki. Asia on liian merkittävä perustuakseen ”johonkin niin huteraan ja sattumanvaraiseen kuin totuuteen”.

Kuten esikoislevy, myös laatimasi listat kertovat valppaudestasi, maustasi ja perehtyneisyydestäsi. Ja tässä taitaa ollakin perimmäinen syy siihen, etten tapaa osallistua Facebookin suosittuihin listaketjuihin. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että minun listani kiinnostaisivat ketään. En ole jaksanut perehtyä niin intohimoisesti ja syvällisesti mihinkään – ts. minulla ei ole ollut riittävästi intohimoa ja tarmoa –, että kuvittelisin listojeni voivan antaa kellekään mitään uutta.

Villen mainio blogikirjoitus menneisyytensä korvamadoista kaikkine ”kajalin reunustamine muistoineen” sai kuitenkin ajattelemaan, että olisi ehkä kiinnostavaa luonnostella (ja listata!) omankin entisyyteni soundtrackia, ellei muille niin itselleni.

Luvassa ei kuitenkaan ole sellaista avartavaa tai oivaltavaa musiikkiesseistiikkaa, jota paremmat kirjoittajat – kuten Jake Nyman, Nick Hornby tai J. P. Pulkkinen – tarjoavat omissa (paljon laajemmissa) esityksissään aiheesta. Olen tässä ”yritelmässäni” (esseen alkuperäinen nimitys!) päinvastoin yrittänyt minimoida kaiken normaalin musiikkipuheen, etääntyä siitä ja keskittyä siihen, mitä musiikki on minusta tehnyt. Se kattaa runsaat kuusitoista ensimmäistä elinvuottani.

En yritä kertoa ainoastaan sitä, missä elämäntilanteessa kuulin tämän tai tuon biisin tai mitä se minulle silloin puhui, vaan keskittyä mahdollisimman tarkasti ja paljaasti siihen, miten levy, artisti tai tyylisuunta aivan konkreettisesti muutti elämääni, käyttäytymistäni, vaatetustani, estetiikkaani, ajatusmallejani, arvojani, persoonallisuuttani – alussa vähemmän, teini-iässä enemmän.

Varsinkin olen parhaani mukaan pyrkinyt välttämään houkutusta esiintyä fiksumpana ja valveutuneempana kuin olin. Nuoruuteni soittolista (kirjoituksen lopussa Spotify-versiona) on musadiggarien silmin lähinnä säälittävä, tavanomainen ja yllätyksetön rimanalitus. Mutta omaiset, ystävät ja rakkaat työtoverit ehkä ymmärtävät sen kautta paremmin, miten olen tullut tämmöiseksi.

Vihatut levyt ovat tapa kertoa maustaan käänteisesti:

  

1.

Musiikin ensimmäiset omakohtaiset vaikutukset olivat lähinnä sielullisia. Lastenlaulujen kautta avautui valtava tunnetilojen ja tyylilajien maailma. Varhaislapsuuteni keskeinen äänite oli Georg Malmsténin 1930-luvulla laulama Mikkihiiri merihädässä, jonka kääntöpuoli kertoi Hyljätyn nuken traagisen tarinan. Samalla levyllä sai siis tuntuman sekä kauhuromantiikkaan että melodraamaan. Ne ovat siitä asti olleetkin minulle rakkaita lajityyppejä. Kolmatta ulottuvuutta edusti edellisiä oudompi Nukke Nieminen. Hänen päänsä särkyi ja neulottiin uudelleen paikalleen ilman, että välikohtaus hiukkaakaan häiritsi päähenkilön välillä piinallistakin hohotusta. Luulen, että tämä oli ensi kosketukseni johonkin surrealismin sukuiseen.

Kauhua Kisahallissa:

 

2.

Brita Koivusen jazziskelmistä opin svengin ja oikeastaan koko rytmimusiikin käsitteen. Rakastin hänen Neiti Sievästään niin, että lauloin sitä (tai ainakin osia siitä) kerran pyynnöstä perheen vieraillekin. Se vaikutti niin syvästi, että herkistyin kutsumaan tuttavaperheen tytärtäkin Neiti Sieväseksi. Ylitin taiteen ja tosielämän kuilun.

Ihana Brita keinuu:

 

3.

Ensimmäisiä iskelmiä, joita itse selvästi muistan hoilottaneeni, olivat Kai Lindin Billy Boy sekä Ann-Christinen Mennään tanssimaan. Jälkimmäisestä osasin yhtä runsaasti sanoja kuin Den glider in -kappaleen toiveikkaat tulkitsijat 1990-luvun lopun karaokebaareissa. Automatkalla jostakin jonnekin jankkasin innoituksen vallassa säettä ”mennään, mennään tanssimaan”, ja se aika varmasti tuntui ikuisuudelta. En muista, määrättiinkö minut vaikenemaan, mutta olisi pitänyt.

Kai Lindin laulussa mainittiin Elvis:

 

4.

Levyjä meillä oli vähän, mutta visuaalisetkin vaikutteet riittivät suuriin elämyksiin. Kun isoveli kantoi kotiin Helsingissä pidetyn twistkonsertin esitevihkosen, olin imponoitu rokkari Timo Jämsenistä, joka poseerasi pusakassa nuorisorikollisen näköisenä. Jonkin levymainoksen pikkukuvassa Jerry Lee Lewiksen kiharat kutrit roikkuivat hurjan näköisesti silmillä. Kummankaan musiikkisuorituksista minulla ei varmaan vielä ollut havaintoa. Sama koskee luultavasti rautalankabändi The Strangersia, jonka johtaja Jussi Itkonen teki Levyraati-ohjelmassa lähtemättömän vaikutuksen huiskauttaessaan silmien eteen valahtaneen otsatukan makeasti sivulle. Tajusin, että Itkonen edusti raadissa meitä nuoria. Olin kai yhdeksän.

Vuosikymmeniä myöhemmin kokosin Jämsenin Timpalle tribuutin Elävään arkistoon:

  

5.

Minusta on otettu valokuva, jossa soitan ­­– tai olen soittavinani – veljeni halpaa orkesterikitaraa. En muista, oliko siinä vielä tuolloin kielet, myöhemmin ei ainakaan. Korvasin soittimen ja soittotaidon puutteet matkimalla suullani sähkökitaran soundia. Däy-däy-däng. Kyllä, kornia. Repertuaarissani oli ainakin The Violentsin Kvantingen ja The Spotnicksin My Bonny, jonka parissa häpäisin itseni ensi kertaa julkisesti.

Olin niin vakuuttunut versiostani (lauluosuudet laulettuina englanniksi ilman säestystä, soolo-osuus turpakitaralla), että painostin opettajan sisällyttämään esitykseni kansakoulun joulujuhlaan. Paha kyllä se sijoitettiin heti Keisarin uudet vaatteet -näytelmän jälkeen, jossa esitin pääosaa, eikä aikaa vaatteidenvaihtoon ollut. My Bonny kitarabändisovituksena – ilman kitarabändiä, näyttämöasuna Nanson pitkät kalsarit. Däy-däy-däng. Kukaan ei ole toistaiseksi tohtinut kertoa tuntemuksista katsomossa.

 

6.

Ensimmäinen kuulemani Beatles-levy oli Twist And Shout, ja se määritti suhteeni sekä Beatlesiin että koko rockin estetiikkaan. Levyn kannessa bändi loikki jollakin Liverpoolin rauniolla, ja maalla ollessani jäljittelin heitä hyppimällä samoissa asennoissa vanhalla puutarhamuurilla tai puretun kasvihuoneen kivijalan päällä. Pyysin ja sain nahkaisen lippalakin, jota kaupiteltiin Beatles-mallina. Jossain vaiheessa omin isoveljeni nahkaliivin. Keräsin kaikki käsiini saamat lehtileikkeet bändistä ja ruinasin niitä jopa koulun paperikeräyksestä. Aloitin lyhyen polkuni kuvataiteen saralla jäljentämällä lehdestä Ringo Starrin kuvan ja lähetin sen fanikirjeen mukana idolilleni.

Harjoittelin rumpaliksi broidin kotiin kantamalla virvelirummulla ja pellillä, joita täydensin Mälikkälän kurkkupurkeilla. Tekniikan maailma -lehden ohjeiden mukaan aloitettu sähkökitara-aihio ei milloinkaan edennyt runkoa pitemmälle, joten siirryin enteellisesti tukitoimintojen piiriin eli järjestöllis-ideologisiin tehtäviin. Perustin Espoon Lintuvaaraan Official Beatles Fan Clubin, johon suostuttelin mukaan yhden luokkatoverini. Taisin julkaista kaksihenkiselle seurallemme jonkinlaisen jäsenlehdenkin. Journalisteiksi eivät päädy vain epäonnistuneet muusikot vaan myös epäonnistuneet kitaranrakentajat.

Kymmenvuotiaana Beatles-lippalakissa autolautta Scandialla, jonka elokuvateatterissa esitettiin vaikuttava Cliff Richard -filmi Nuoret hurjat:

7.

Bob Dylan herätti minussa halun olla taiteellinen. Suosikki-lehden juttu kertoi hänen runoilevan ja olevan omituinen, joten halusin itsekin runoilla ja tulla omituiseksi. Tai ainakin erikoiseksi. Kuulin hänen kappaleistaan ensinnä Subterranean Homesick Bluesin, josta en tajunnut juuri mitään, ja yritin kirjoittaa jotain yhtä vaikeaselkoista.

Dylanin vetovoimaa lisäsivät reportaasit, joissa häntä kannattavien ”beatnikkien” kerrottiin polttavan marihuanaa, olevan sairaita ja rypevän saastassa. Marihuana oli 11-vuotiaalle varsin kaukainen asia, enkä rohjennut heittää peseytymistä ja vaatehuoltoakaan sikseen. Oppikoulun alaluokilla tulin kuitenkin kouluun ainakin kerran kantaen sateenvarjoa, josta puuttui kangas. Kaivoin kotimme komerosta myös vanhan tuulitakin, jonka raapustelin täyteen nyt jo onneksi unohtuneita tekstejä, ja jotain muutakin rekvisiittaa oli, ehkäpä jo tuolloin isotädin turkiskoristeiset varsikengät ja vihreät aurinkolasit.

Onnistuin joka tapauksessa näyttämään juuri siltä, mikä olinkin, lapselliselta erikoisuudentavoittelijalta. Laitisen Ana, yksi ylempien luokkien oikeista boheemeista ja nonkonformisteista, ymmärsi palkita ponnisteluni isällisellä moikkauksella: ”Mitä beatnikki?” Vähänkö olin pollea.

 

8.

Irwin Goodman oli Suomen lähin vastine Dylanille. Irwin on ainut suomalaisartisti, jota olen hieman paneutuneemmin fanittanut. Levyihin minulla ei ollut pitkään aikaan omaa rahaa, mutta pyysin ja sain joululahjaksi hänen elämäkertansa. Ruinasin samankaltaisen valkoisen tekokarvatakin, joka Irwinillä oli kirjan kuvissa. Myös muodikkaat ruutuhousuni muistuttivat hänen housujaan. Irwin oli kapinallinen ja epäsovinnainen, joten minäkin halusin olla kapinallinen ja epäsovinnainen. En tosin vielä täsmällisesti tiennyt, mitä vastaan kapinoisin ja miten. En myöskään kertonut kellekään kapinoinnistani. Tein sitä sisäisesti.

 

9.

1960-luvun loppupuolen tapahtumien aikajärjestys ja täsmällinen ajankohta ovat epäselviä. Erilaisia artistinimiä ilmestyi tasaista tahtia graffiteina vinttikämppäni seinään. Joskus 13-vuotiaana keräsin vielä Monkees-bändin purkkakuvasarjaa, mutta saman ikävuoden puitteissa muutuin pelkästä popparista tiedostavaksi poppariksi, kun vaihdoin Suosikista vähän fiksumpaan Stump-lehteen.

Muutoksen myötä ryhdyin myös bluesin kannattajaksi. Olin lukenut, että tyylisuunnan englantilainen pääpappi John Mayall asui puussa eikä harrastanut peseytymistä. Näytän olleen koukussa epähygieenisyyteen. Kaikkien veivaama Dust My Blues ei ollut paras tietämäni bluesbiisi, mutta jotenkin arkkityyppinen ja symbolinen koko touhulle. Bluesista kehittyi minulle pienoinen elämänkatsomus, johon kuului alkuperäisyyden ja epäkaupallisuuden ihannointi. Opin sen kautta puhdasoppisuutta ja ylemmyydentuntoista snobismia, joille olen myöhemminkin löytänyt käyttöä. Käytännössä pidin silti yhä purkkabändeistä ja osasin ulkoa Dannyn ja Tapani Kansan biisejä. Bluesin diggailu oli joka tapauksessa coolia, vaikken sanaa vielä tuntenutkaan. Opin arvostamaan kaikkein karheimpia ja robusteimpia artisteja, koska he olivat aidoimpia. Se helpotti ehkä aikanaan myös suhtautumista punk-ilmaisuun ja leimasi suhtautumistani moneen muuhunkin asiaan.

Blues, jonka kolmen soinnun periaate kuulosti riittävän yksinkertaiselta, kannusti myös kuvitteelliseen lauluntekijyyteen. Samaan aikaan kun vielä opiskelin kitaransoiton alkeita kirjekurssin avulla, keksin jo täyttää häkää biisien nimiä olemattomalle bändilleni. Sen nimi oli Risala Blues Band (isommat kundit kutsuivat kotiseutuamme Risalaksi), ja se levytti kymmenkunta albumia.

Matti Sarapaltio muistelee Suomi-bluesin rähjäisyyden estetiikkaa kohdassa 1.36.20:

 

10.

Partiokaveri sai jostain omakseen Mayallin Hard Roadin sekä Woody Guthrien Dust Bowl Balladsin. Koin sen vääryydeksi: hän ei mitenkään voinut ymmärtää niiden arvoa, toisin kuin minä, joka olin lukenut Guthriesta jo Suosikin sivuilta. Woodyn nariseva ääni oli ensi kertaa kuultuna valtava shokki. Se kristallisoi äänenmuodostuksen ihanteeni. Vielä narisevampaa amerikkalaista juurimusaa löytyi Yhdysvaltain tiedotustoimiston ylläpitämästä kirjastosta, jossa ravasimme kaverini Ronden kanssa. Samaan aikaan ajatusmaailmaani hiipi pikku hiljaa USA-kriittistä asennetta ja pasifistista vasemmistolaisuutta, osaksi juuri America Centeristä lainattujen levyjen ansiosta.

Woodyn kappaleet saattoivat kuulua niihin ensimmäisiin, joita opettelin laulamaan surkean venäläisen matkamuistokitarani säestyksellä. Suppea repertuaarini sisälsi joukon tuoreempiakin folknumeroita. Yritin myös jäljitellä hänen nasaalia laulutapaansa. Hoilasin tällä tyylillä jotain, kun kerran vietimme iltaa Myllyjärven ekumeenisessa keskuksessa. Tulkinta kirvoitti keskukseen eksyneeltä brittikaverilta kommentin: ”You have a lovely voice.” Sarkasmi oli uusi tuttavuus.

Tein Woodysta kuusi vuotta sitten ohjelman:

 

11.

Kuusikymmenluvun loppu tietenkin tulvi hienoa ja vaikuttavaa musiikkia. Minulla ei kuitenkaan ole paljostakaan tästä mitään erityistä, omintakeista kerrottavaa, ei sen kummempaa kuin kellä tahansa. Kerron vain siitä, minkä muistan muuttaneen ajatteluani tai käytöstäni. Yksi asia ainakin tapahtui: rockin kehittyessä yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeatajuisemmaksi oma makuni muuttui päinvastaiseen suuntaan. Kun kaveripiirissä alkoi kehittyä jo pientä bänditoimintaa (itse pysyin soitannollisen avuttomuuteni ansiosta sen marginaalissa), diggailimme yhdessä myös Elviksen ja Joey Deen vanhoja rock- ja twist-singlejä. Niiden primitiivisyys ja simppeliys näyttäytyi psykedelian, bluesrockin ja orastavan progen aikakaudella hilpeän ironisena.

Blue Suede Shoesin (vai oliko se Route 66?) varaan rakentui muistaakseni myös Espoon oppikoulujen kulttuurikilpailuissa esiintyneen all-stars-kokoonpanomme akti, joka (koska kuuluimme jo eräiden nuorison paheiden vaikutuspiiriin) päättyi pian alkuun päästyään kaaokseen ja koko bändin ulosajoon muutamien soittajien liiallisen väsymystilan johdosta. Tiibo Vakkilainen, josta sittemmin tuli muusikko, istui katsomossa ja muistaa aina tavatessamme ihastella harvinaislaatuista happeningia.

Vinttikämppäni seinää. Erotettavissa ainakin liidulla piirretyt tekstit ”Fleetwood Mac” (tuolloin raju bluesbändi) ja ”Hendrix”, psykedeelinen piirros silmästä sekä osa tummasta fantasiafiguurista, jolla on kämmenenmuotoinen pää:

12.

Oma tärkeä genrensä oli kaikenlainen hippiajan psykedeliaa ja mystiikkaa henkivä rock ja folk. Joukkoon kuului esimerkiksi Donovanin muinaistieteellinen Atlantis, mutta kyse ei ollut niinkään yksittäisistä levyistä tai bändeistä vaan enemmänkin hämymusiikin kokonaisideasta. Se liittyi viikonloppuhippeyden ja -esoterian laajempaan viitekehykseen, johon kuuluivat mm. Jorma Elovaaran radio-ohjelmat, arvoituksellisista asioista kertovat kirjat (Kolmas silmä, Arosusi, Paha saapuu portin taa), pintapuolinen perehtyminen salatieteisiin ja idän uskontoihin, vierailut (ainakin yksi) Kaisaniemenkadun Intia-keskukseen ja vaikkapa muka-joogaaminen paljain ylävartaloin lumihangessa seurakuntanuorten retkellä Kirkkonummen Hilassa.

En osaa varmasti sanoa, mitä olen missäkin vaiheessa päälläni pitänyt. Beatnik-, poppari-, mod- ja hippivaikutteet sekoittuvat mielessä ja menivät kai tosielämässäkin limittäin. En mene vannomaan, oliko minulla kukkahousuja vai ei, mutta värikästä solmiotani pidin hyvinkin psykedeelisenä. Minkä ihmeen kanssa sitä kannoin? Jossain vaiheessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa habitukseeni kuului erilaisia liivejä, puuhelmiä, tinariipuksia (peace-merkki, tuo mielikuvituksen huipentuma!), kulahtanut vaalea popliinitakki ja kuperaksi tuunattu huopahattu. Tai syvälle vedetty pipo, jonka avulla arvelin muistuttavani Mattijuhani Koposta. Valokuvia tästä spektaakkelista ei ole onneksi jäänyt.

Kun aloitin ohjelmanteon Radiomafiassa, perustin ulosantini Jorma Elovaaran intiimiin puhetyyliin:

  

13.

Kaksi suomalaista, jotka ovat vaikuttaneet painokkaasti myöhempiinkin tekemisiini, olivat Pekka Gronow ja hänen hilpeä kumppaninsa M. A. Numminen. Ensin mainittu esitteli radiossa bluesin ja rock and rollin historiaa, teki kokooma-albumeita ikivanhoista äänitteistä ja pyöritti Nummisen kanssa merkillisiä levyjä julkaisevaa Eteenpäin-yhtiötä. Aikuisiän työurani on hyvinkin suuressa määrin innoittunut Gronowin tuolloisista tekemisistä. Nummisen repertuaari ulottui finnivoidetta mainostavista tangoista elektronimusiikkiin, hän oli kaikenlaisia tabuja törkeästi rikkovan ”underground-liikkeen” julkinen puhetorvi, ja kaiken hillittömyyden kruunasi heittäytyminen hupaisan haitarijatsin esittäjäksi.

Monia poppareita alkoivat 1960-luvun loppuvuosina kiinnostaa jazz, lyriikka, moderni konserttimusiikki, kokeellinen kuvataide, varhainen performanssitaide, underground-sarjakuva ja muut hämäryydet. Minua näihin väliaikaisiin taideharrastuksiin sysivät Nummisenkin puuhat. Ne olivat myös oleellisia yllykkeitä omille yritelmilleni avantgardistisen, provokatorisen ja koulupoikamaisen runoperformanssin saralla. Taipumus korvata lahjakkuus innostuksella ilmeni jo varhain.

Nummisen psykedeeliset rokit Kauneimmat runot -kirjan liitelevyllä inspiroivat minua väsäämään nipun niitä imitoivia, nyt jo kadonneita tekstejä, jotka 16-vuotiaana luovutin hänelle esiintymislavan vierellä Kaisaniemen puistossa pidetyssä rockkonsertissa. Hän oli ensimmäinen julkkis, jota uskalsin lähestyä.

Kaksi idoliani:

  

14.

Siitä hyvästä, että keksin kaverien bändille myyvän nimen (Lahden Mäkiviikko), pääsin taukoesiintyjäksi muutamille heidän koulubilekeikoilleen. Tai ainakin yhdelle. Esitin Porkkanaksi kutsutun hepun kera pari Hiski Salomaan viisua matkien jälleen 1930-luvun laulajan nasaalia määkinää horjuvalla teinipojan äänelläni. Sen on täytynyt kuulostaa hirveältä, ja viherlaaksolaisen koululaisyleisön keskuudesta astuikin esiin siilitukkainen karpaasi, joka vaati duomme välitöntä poistumista lavalta. Tilanne laukesi, kun kamppailulajeja harrastava pääyhtyeen basisti tiedusteli häiriköltä kohteliaasti: ”Anteeks mitä?” Sittemmin, soolouralle heittäydyttyäni, hoilasin samaa materiaalia ainakin kerran katulaulajana Pori Jazzissa Isomäen leirintäalueen tuntumassa, eikä lopputulos ollut varmaan ainakaan parempi.

Koko tähän ketjuun bluesista Woodyyn ja Hiskiin liittyi myös eräänlainen vanhuuden estetiikka, ellei kultti. Se musiikki, johon olin mieltynyt, tuntui tulevan kaukaa muinaisuudesta, ja kuulosti siltä kuin sen esittäjät olisivat olleet ikivanhoja jo levytyshetkellä. Se oli iso osa heidän viehätystään. Kun kuunteli ja imi itseensä näitä menneisyyden ääniä, ui itsekin ikään kuin syvemmissä vesissä. Tuomari Nurmio ja hänen soittokumppaninsa Ana Launis puhuvat Dumari-elämäkerrassa samanlaisesta asenteesta. Se oli kulttuurista distinktiota, erottautumista siitä, mikä oli liian ajanmukaista ja muodikasta. Täältä kaukaa juontunee piintynyt epäluuloni kaikkea turhan trendikästä, nuorekasta ja etenkin nuorekkaaksi mainostettua kohtaan. Halusin jo nuorena olla kärttyinen vanha mies.

Hiskin parhaita Elävässä arkistossa:

  

15.

Nuoruus kääntyi ratkaisevasti uuteen suuntaan jo vähän ennen viimeksi kuvaamiani tapahtumia. Teiniliiton kesäkurssilla kesällä 1970 hippimausteinen ja kristillis-humanistinen yleisvasemmistolaisuuteni alkoi muuntua materialismiksi ja marxilaisuudeksi. Kun ei oltu luennoilla, poliittisesti etevämmät kurssitoverit pyörittivät levysoittimella uutta kantaaottavaa laulumusiikkia. Minuun oli helppo tartuttaa aatteiden siemeniä, olinhan rippileirilläkin huomannut kokevani uskonnollisia tunteita.

Minua puhuttelivat aivan erityisesti Aulikki Oksasen kuuluva ääni ja Pekka Aarnion ja Sinikka Sokan iskevä beatnumero Kolme luotia Rudi Dutschkeen V. I. Leninin 100-vuotisjuhlalevyltä. Tämä väkevä rohto vaikutti osaltaan siihen, että muutuin punikiksi, en kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Tulevina vuosina uhrasin vapaa-aikani (ja suuren osan koulutunneista) ensin koululaisradikalismille ja sitten laaja-alaisempaan kumoustoimintaan. Se päättyi aikanaan.

Musiikki kuului edelleen elämääni (vaikka huomioni alkoikin pahaenteisesti suuntautua yhä kauemmas menneisyyteen), mutta suhteeni siihen alkoi vähitellen muuttua. Nautin musiikista tai olin nauttimatta, tanssin sen tahtiin tai olin tanssimatta, pidin jotakin vaikuttavana tai valloittavana ja jotakin muuta turhana – mutta jokin oli toisin. Aloin yhä enemmän arvostaa ja arvottaa musiikkia taideteoksina (tai viihdeteoksina, mikä on sama asia), kuunnella sitä ja ratkaista kantani siihen, enkä enää antanut sen kulkea vapaasti lävitseni kuin sähkövirta ja riepotella ja muovata minua vapaasti, panna minua puhumaan ja kävelemään ja käyttäytymään ja hölmöilemään ja olemaan cool, pukea minulle vaatteita päälle, tehdä minusta toisenlaista ihmistä. Viaton lapsuusaika musiikissa oli lopussa. Noloudet eivät.

Radikaali opiskelijajohtaja Rudi Dutschke oli ennen Lenin-levyä minulle tuntematon suuruus:

 

 

Alla soittolistana eräitä varhaisen elämäni tärkeitä ääniä. My Bonnysta on Spotifyssä versio, jossa se tärkeä soolo-osuus kuulostaa rytmisesti todella omituiselta. Twist And Shoutia siellä ei ole, mutta senhän kaikki tuntevat muutenkin.

Ke 29.10.2014 @ 09:47Merja Pesola

Äänitehosteet kuuluvat maailmalle

Ylen arkiston aarteisiin kuuluu myös äänitehostekokoelma. Kokoelmaa avataan nyt uudella tavalla, kun tarjoamme ääniä kaikkien käyttöön Freesound-palvelussa.

Äänitehosteita on kerätty Ylessä jo 1930-luvulta alkaen. Varhaisimmat äänet tallennettiin kaivertamalla ääni ns. pikalevylle. Studion ulkopuolella käytettiin mobiileja ratkaisuja: pikalevyjen kaiverruslaite laitettiin ääniauton kyytiin.

Tukkien uiton ääniä tallennetaan Yleisradion toimesta 1930-luvulla.

Kuvassa äänitetään tukkien uittoa 1930-luvulla. Muita Ylen vanhoja kuvia äänitehosteiden tuottamisesta voit katsoa arkiston Flickr-tililtä

Magnetofoninauhojen yleistyttyä 1950-luvulla äänien käsittely helpottui, ja systemaattinen äänitystyö pääsi alkamaan. Vuonna 1957 perustettiin Ylen Tehosto tuottamaan tehosteita varsinkin kuunnelmiin. Äänten kautta luotiin tunnelmaa ja saatiin kuulija nauramaan, jännittämään tai pelkäämään. Halloweenin kunniaksi Elävään arkistoon on koottu kauhu-teeman ääniä.

 


Tehosto kasvoi ja toimi vilkkaasti 2000-luvun vaihteeseen asti. Sittemmin tahti on hiljentynyt ja resurssit pienentyneet säästötoimien myötä. Kertynyt kokoelma on kuitenkin saatu lähes kokonaisuudessaan digitoitua. Yli 40 000 äänitehostetta on ohjelmatuotannon käytettävissä. Uutta materiaalia kertyy edelleen jonkin verran, vaikkei varsinaista resurssia hankintaan olekaan.

Äänitehosteet olivat ensimmäisiä sisältöjä, joita Yle ryhtyi jakamaan yleisön vapaaseen käyttöön. Äänitehosteita tarjottiin taannoin ladattavassa muodossa Elävässä arkistossa Tehosto-sivustolla, jota ei enää ylläpidetä. Nyt kokeilemme uutta tapaa jakaa ääniä kaikkien käyttöön. Olemme ladanneet joukon tehosteita ääniharrastelijoiden ylläpitämälle, kansainväliselle Freesound-sivustolle.

 

Äänet ovat Freesoundissa pakkaamattomina wav-tiedostoina, joita voi ladata omalle koneelle. Niissä on avoin lisenssimerkintä Creative Commons - Nimeä, mikä tarkoittaa, että ääniä saa käyttää vapaasti, myös kaupalliseen tarkoitukseen, kunhan käytön yhteydessä ilmenee Ylen nimi.

Äänet ovat ryhmitelty aiheen mukaan. Koska sivusto on kansainvälinen, äänien nimissä ja tageissa käytetään myös englantia. Freesoundissa on paljon muutakin äänimateriaalia, jota voi hakea vaikkapa hakusanojen perusteella ja käyttää kunkin äänen kohdalla ilmenevän Creative Commons -lisenssin mukaan.

Jatkamme äänten lataamista Freesoundiin toistaiseksi käsityönä. Tulevaisuudessa toivomme, että voimme kehittää tavan tuoda suurempia määriä ääniä myös Ylen verkkosivuille. Valtaosa Ylen äänitehosteista on yhtiön omaa tuotantoa ja siten jaettavissa tulevaisuudessa kaikkien käyttöön.

Sillä välin voitte käydä Freesoundissa tutustumassa esimerkiksi vuonna 1938 Ivalossa äänitetyn hevosvetoisen niittokoneen ääneen. Alunperin tämä tallennettiin suoraan kaivertamalla ääni sellakka- eli pikalevylle.

Ääniä voi myös kuunnella Yle Radio Suomen pari kertaa vuodessa lähetettävässä Äänien ilta -ohjelmassa, jossa soitetaan kokoelman tehosteita ja keskustellaan äänistä ja äänimaisemista kuulijoiden ja studiovieraiden kanssa. Ohjelmat ovat kuultavissa myös Elävässä arkistossa.

Kirjoittaja Merja Pesola on työskennellyt Ylessä pitkään äänitehosteiden parissa ja toimii Yle Arkiston äänitehosteasiantuntijana.

Elämäni soundtrack ja menneisyyteni korvamadot

Tämä tarina on henkilökohtainen. Se käsittelee musiikkia ja sen vaikutusta nuoreen mieleen, mutta myös musiikin avuja elämän ymmärtämiseksi. Tarina on pitkä ja silti siitä jää puuttumaan varsin paljon. Tarinassa käsitellään ehdottomuutta, mutta ainakin yritetään heittäytyä avarakatseiseksi. Saagan lopussa on vielä yllättävä käänne, joka liittyy räppiin.


Elokuussa 2001 aloitin lukion Espoon Viherlaaksossa. Koulu oli entuudestaan tuttu, koska olin käynyt yläasteen siellä. Lukiossa kaikki oli kuitenkin uutta ja vierasta. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin alkanut luokattomuus oli ehkä elämän parasta aikaa. Vaikka minulla oli jo ala-asteella hyviä ystäviä ja yläasteellakin luokan sisällä puhallettiin yhteen hiileen, ei noilta ajoilta löytynyt ihmisiä, joihin näin aikuisiällä pitäisin yhteyttä.

Mutta lukiossa ystävyyssuhteitani vahvisti musiikki ja se alkoi samalla määritellä elämääni uusiksi.

 

Vaikutteeton ja välinpitämätön aste

Ensimmäinen omistamani musiikkiäänite oli vuoden 1990 Turtles-elokuvan soundtrack C-kasetilla. Toinen kasettini oli New Kids on the Blockin Step by Step, jonka vein ala-asteella luokan levyraatiin.

Tuon ikäisenä en kuitenkaan juuri kuunnellut musiikkia. Musiikkia kuulin, kun vanhempani sitä soittivat. Tuolloin olin myös musiikin kuuntelijana varmasti rehellisimmilläni. Jos pidin jostain kappaleesta, pidin siitä, koska pidin sitä. Siinä kaikki.

Saatoimme joskus kuunnella ala-astekaverin luona Metallicaa. Niin ikään ala-asteella nauhoitimme myös toisen luokkakaverin kanssa mankalla ajan suurimpia hittejä radiosta (siellä oli mm. Spice Girlsiä).

Elämäni ensimmäisen CD:n sain 8-vuotislahjaksi enoltani. Levy oli vuoden 1993 hittikokoelma, joka oli osa tällaisia yli kymmenlevyisiksi venyneitä kokoelmalevysarjoja. Taisin kuunnella levyä kyseisillä syntymäpäivilläni ja ehkä muutamia kertoja sen jälkeen. Vain levyn aloittanut kappale jäi mieleeni. En tiedä kuuntelinko levyä koskaan edes kokonaan, mutta tuon aloituskappaleen tahdit muistan edelleen. Luulen, että pidin kappaleesta.

Kokemukseni musiikista ei vaikuttanut elämääni mitenkään. En ollut kavereiden kanssa musiikin takia. Vaikka perustimme Metallica-kaverini ja pikkuveljeni kanssa lastenmusiikkia esittäneen bändin (Fröbelin palikoiden hengessä kai), oli silloinkin yhdessä tekeminen tärkeämpää kuin mikään musiikkiin viittaava. En yksinkertaisesti tarvinnut musiikkia elämääni.

 

Tragedia vai mahdollisuus? Kysymys, jota en koskaan lukiossa esittänyt, vaikka se soi repeatilla

Lukiota edeltävänä kesänä olin kuullut samassa taloyhtiössä asuneen kaverin luona kappaleen, joka jäi päähäni. Bändistä tai siinä soittavista muusikoista en tiennyt mitään, mutta kappaleesta pidin.

Latasin biisin MP3-soittimelleni ja kuuntelin sitä kesällä, muun muassa toisen ystäväni kesämökillä. Soitimme tuota biisiä käydessämme kalassa, heinähatut päässä, pelastusliivit yllä ja virvelit kourissa.

Kappale oli Hanoi Rocksin Tragedy.

Lukion alkaessa kouluumme tuli paljon uusia nuoria. Yksi heistä vaikutti hieman ujolta. Olimme muistaakseni koulun aloitusviikolla odottamassa pihalla uskonnon tunnille pääsyä, kun jostain rohkaistuneena menin kysymään tältä uudelta kaverilta mitä musiikkia hän yksinään siellä nurmikon reunassa kuunteli. Kundi kertoi kuuntelevansa Hanoi Rocksia.

Tiesin vain tuon yhden kappaleen, mutta saimme siitä sopivasti tunnin alkuun asti kestävän keskustelun ja ainakin tutustuimme.

Ehkä puolta vuotta–vuotta myöhemmin olin jo Vantaalla, tämän lukiopihan reunassa tapaamani kundin kaverin vessassa. Olin kiihtyvässä nousuhumalassa ja sudin ripsiväriä jo aiemmin kajalilla tummentamiin silmiini.

Tuo ilta myös päättyi omalta osaltani vessaan — Helsingin Vaasankadulla sijainneen Stella Star Clubin miestenhuoneeseen. Tämä lukioystäväni löysi minut rock-keikan jälkeen sieltä nukkumassa pöntöllä.

Fanittamani vaarallinen ja dekadentti musiikki alkoi näkyä meikattujen kasvojeni lisäksi pukeutumisessani ja asenteessani. Elämäni aikatauluun se sopi hyvin, koska olin lukiolainen. Juopottelua tapahtui ja viikonloppuöinä ei huvittanut olla kotona. Ennen kaikkea, stereoissani soi sex, drugs ja rock ’n roll!

Ylilyöntejäkin tuli ja lisäbonus oli pahennus, jota pystyin herättämään omissa vanhemmissani pelkällä pukeutumisellani tai muutamalla mustalla viivalla silmieni ympärillä.

 

Epäreiluilla silkkihanskoilla läpsin poskille

Suhteeni musiikkiin kasvoi noina lukiovuosina harppauksin. Uskonnon tuntia edeltäneestä tapaamisesta sain itselleni sydänystävän, samalla löysin oman sydänmusiikkini. Halusin tietää musiikista enemmän ja halusin kuunnella sitä lisää. Lisäksi olin äärimmäisen genretietoinen. Tuo genre oli rock, lukioikäisen Villen määrittelemä hard-sellainen.

Tämä tarkoitti, että olin kaikkea muuta musiikkia kohtaan vähintäänkin välinpitämätön. Joskus innostuin suorastaan vihaamaan ja halveksimaan kehnona pitämääni musiikkilajia tai jotain yksittäistä artistia.

Rap, varsinkin suomenkielinen, sai inhostani leijonanosan. Todellisuudessa en koskaan edes vaivautunut paremmin tutustumaan Suomi-räppiin, pidin sitä vain välittömästi huonona. En suostunut hyväksymään räppiä edes musiikiksi: ”Siinähän puhutaan. Ei lauleta!” Mahtavaa argumentointia.

Rockissa oli toki aivan riittävästi sisäistämistä ja tutustumista. Tuskinpa minulla olisi edes ollut aikaa millekään räpille. 2000-luvun alkupuoliskolla kahdeksankymmentäluvun innoittama ”tukkahevi” ja ”meikkibändibuumi” sattui samalle hetkelle, kun todella innostuin musiikista. Rockista tuli jälleen näyttävää ja bändien ulosanti oli kutkuttavan vaarallista. Turmelukselle oli tilausta lukio-Villen lisäksi myös levylistoilla.

Pohjoismaiset rock-bändit tulivat minulle tutuiksi viikonloppuisin livenä (iltani eivät aina päättyneet miestenhuoneisiin) ja arkena levyillä (vähintään lainattuina tai poltettuina). Parhaat bändit tulivat Ruotsista. Backyard Babies, The Hellacopters ja Hardcore Superstar olivat lukiovuosinani 2001–2004 jopa eräänlaisia vakiovieraita Helsingin klubeilla.

Suomalainen The Flaming Sideburns oli live-villitsijänä silkkaa mahtavuutta. Ja sitten oli tietenkin uusi, vuonna 2002 comebackin tehnyt Hanoi Rocks, jota käytiin katsomassa aina kun oli pikkuriikkinenkin mahdollisuus. Kesäfestarit olivat oma lukunsa.

Samassa rock-buumissa nousseet kotimaiset meikkibändit saivat minulta kuitenkin usein jopa räppiin verrattavan tylyn kohtelun. Lovex ja Uniklubi olivat paskaa, koska ne kopioivat niitä minulle oikeita yhtyeitä. Ja toinen niistä lauloi vielä suomeksi! 

Pienen poikkeuksen teki Negative, joka taisi olla ensimmäisiä 2000-luvulla läpimurron tehneistä kotimaisista meikkibändeistä. Sarjassaan ensimmäinen sai hyväksyntäni, mutta asiaan vaikutti myös se, että Negativen laulaja, Jonne Aaron, oli yhden kaveripiiriläiseni serkku.

2000-luvun rock-suosikkieni johdattamana ahmin rokkia myös 1980-luvun alkuperäisedustajilta,

70-luvun glam-rokkareilta,

ja edelläkävijäpunkkareilta.

Jos ei musiikki uponnut, niin sitten tarina. Tarkemmin ajateltuna tarinat musiikin takana olivat usein tärkeämpiä kuin yksittäiset kappaleet.

 

Pitempi tukka, enemmän järkeä?

Nyt 28-vuotiaana olen kuunnellut todella paljon musiikkia, laidasta laitaan. Pidän nykyisin kovasti myös suomenkielisestä musiikista, iskelmistä progeen ja siedän räppiäkin. Lukioajan musiikkimakuni ehdottomilla edustajilla on kuitenkin aina tärkein paikka sydämessäni. Musiikin avulla on vain niin helppo palata noihin kajalin reunustamiin muistoihin. Usein pelkkä tutun kappaleen käynnistäminen riittää.

Reilu vuosi sitten, kesällä 2013, sain tilaisuuden syöksyä hetkeksi takaisin nuoruuteni mutkan kautta. Kyseessä olivat kolmekymmentävuotisjuhlat, merihenkiset naamiaiset, joihin en mitenkään keksinyt persoonallista asua.

Pitkän surffailun jälkeen koin musiikin kuuntelun avulla (jälleen kerran) valaistumisen ja keksin asuni. Lopulta saavuin helteiseen Arabianrantaan pukeutuneena ja meikattuna norjalaisen death punk -yhtye Turbonegron Happy-Tomiksi. Siinä sitten toivottelin virnistellen hyviä syntymäpäiviä.Näkemykseni Turbonegron Happy-Tomista. Kuva: Tanja Heikkilä

Ehkäpä olisi virkistävää kokeilla tuota ainakin aika ajoin uudelleen? Meikkejä voin lainata vaikka vaimolta, ei tarvitse enää pihistää mutsilta. Ja vaikka annoin tukkani lukiossa rehottaa, taitaa se tätä kirjoittaessa olla jo pitempi kuin koskaan silloin. 

Ehkäpä muistoihin on jopa liian helppo palata vain kuuntelemalla sitä musiikkia. Mitäpä jos veisi nostalgianhakuisuuden pidemmälle? Meikit, kledjut ja aggressiot, mutta olisiko loppuosoite jälleen kerran se miestenhuoneen vessa?

Jos ei muuta, niin ainakin saisin varmistuksen sille, että yhden ajanjakson oli hyvä päättyä osaltani lukioon.

 

“Now I’ve reached that age, I’ve tried to do all those things the best I can”

Pitkä tarina ansaitsee loppuanekdootin ja työnantajani ansaitsee maininnan. Tarinan alussa kertomani synttärilahja-CD:n aloituskappaleen arvoitus nimittäin valkeni minulle viime vuonna.

Syksyllä 2013 kasasimme Elävässä arkistossa arkistomateriaalia 90-luvulta Yle Teeman Retrolissun ysärit -tv-sarjaan. Projektin aikana törmäsin täysin varoittamatta ranskalaiseen lapsimuusikko Jordyyn ja hänen vuoden 1993 hittikappaleeseensa Dur dur d'être bébé.

 

Tuottajamme selvitti Jordyn tarinan taustoja ja tajusin vihdoin löytäneeni kappaleen ja esittäjän tuolle ensimmäiselle omalle CD-muistolleni. Samalla sain tietää, että Jordy oli silloin 8-vuotissynttäreilläni ollut minua kolme vuotta nuorempi ja samalla maailman nuorin sooloräppäri.

Siis tuo biisi, minkä tahdit vielä täysi-ikäisenäkin soivat välillä varoittamatta päässäni, on ainakin jonkinlaista räppiä!

Onni on, että osaan nykyisin olla sinut näiden menneisyyteni korvamatojen kanssa.

 

PS. Lisäksi on turvallista tiedostaa, että minkäänlainen saavuttamani ymmärrys ei kuitenkaan tule koskaan muuttamaan joskus 24-vuotiaana tajuamaani tosiasiaa, että Led Zeppelin rules! Kaikki muu on vain ylimääräistä plussaa.

 

Kuuntelin tätä blogia kirjoittaessani kaikkien tarinassa mainittujen artistien musiikkia ja kokosin ne tälle soittolistalleAiheetta liipaten, voit tutustua täällä Elävän arkiston koosteeseen, jossa todetaan nuorisomusiikissa olleen AINA jotain vikaa.

 

Lapselliset, onko joukossanne tunkeilija?

Paikallaan junnaavissa vanhempainilloissa tulee minun olla hiljaa. Jalkapallokentän laidalla tulee minun tyynesti hyväksyä hyvä isä -verkoston epäreilu tuolileikki. Omanikäisteni sosiaalinen turvaverkko, minne katosit vanhemmuuteni myötä?


Melko tarkalleen neljä vuotta sitten oli syksy. Vanhempainilta oli venymässä kohta kolmannelle tunnille. Varsin rönsyilevän huutopalaverin perimmäinen aihe oli koulun tulevat myyjäiset ja luokan retkirahaston kasvattaminen. Sivulauseiden kautta poukkoiltiin kuitenkin jo lasten huonossa käytöksessä.

Aihe eskaloitui nopeasti. Eräs äiti käytti puheenvuoronsa johdattelemalla aiheen ensin ylä-asteikäisiin (hänellä oli sellainenkin kotonaan kiukuttelemassa), sitten lukioikäisiin (koska hän oli nähnyt heitä aamulla räkimässä bussipysäkillä), vielä kotona asuviin alle kaksikymppisiin (koska hän oli pikaruokaravintolassa joutunut kuuntelemaan sellaisten huutoa) ja lopulta vielä hänen työpaikalleen ilmaantuneisiin, kokemattomiin ja sopimattoman röyhkeisiin keltanokkiin.

Kiihtyvä polveilu päättyi osallistuvien vanhempien yhteisymmärrykseen siitä, että nuoret (noin yleisesti) ovat kyllä ihan oikeasti kelvottomia. Tätä korostettiin tahdissa nyökkäilyllä ja tarkennettiin adjektiiveilla laiska, flegmaattinen, epäkohtelias ja vielä sanakvartetilla: ”koskaan käyneet oikeissa töissä”.

Kiintoisaa, muistan tuumineeni, mutten sanonut mitään. Oma pohdiskeluni vei huomioni, enkä siis heti tajunnut että luokassa oli miellyttävän hiljaista. Johtopäätöksen esitellyt nainen tuijotti nyt minua pelästyneenä ja sai vieressä istuvalta naiselta ohjeita korvaan kuiskaamalla. Myös muut paikallaolijat vilkuilivat minun suuntaani varovaisesti.

Olin 24-vuotias ja lopulta ymmärsin nolostua ja punastua.

 

Oma moka, ettäs kehtaan

Tapahtumaketjun vaivautuneisuus johti kokouksen päättämiseen (”sovitaan nämä tarkemmin sitten sähköpostitse”). Oma vaivautuneisuuteni nousi kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, kun tämä äänessä ollut nainen tuli käytävällä poistuessaan vielä henkilökohtaisesti (ja harmillisen kovalla äänellä) tarkentamaan, ettei hän tarkoittanut ”noilla nuorilla” tietenkään minua.

Uusioperheen poikani oli tuona syksynä aloittanut toisen luokan. Toinen poikani, itse siittämäni, ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Opiskelin ja työskentelin myyjänä koulun ohessa. Häkeltymisestäni huolimatta onnistuin kuittaamaan äänekkään äidin kommentin sarkasmilla ja hieman mutisemalla jotain sellaista kuin ”niinhän me nuoret taidetaan olla”.

Myöhemmin pohdin asetelmaa tarkemmin. Luokan vanhempien keski-ikä pyöri neljänkympin jälkeisellä vuosikymmenellä. Omat vanhempani, poikieni isovanhemmat, olivat tuona vuonna täyttämässä viisikymmentä molemmat. Vaikka en adoptoimani pojan vauvavuosina ollut vielä kuvioissa mukana, oli minulla jo miltei vuoden verran kokemusta vauvankin hoidosta. Asuntovelallinen olin ollut jo nelisen vuotta, työntekijänä kuutisen. Koira oli, kissojakin. Ainut mikä minut erotti luokan stereotyyppisestä vanhemmasta, oli nuori ikäni.

En koe vielä nykypäivänäkään tarvitsevani tukea tilastoista, kun uskallan väittää olevani harvinaisen nuori vanhempi Suomessa, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ikäisessäni ystäväpiirissä lienee nykyään yksi tai kaksi vauvaikäisen vanhempaa, mutta nyt lähestynkin jo kolmeakymmentä.

Tapauksessa voin syyttää vain itseäni, mitäs olen niin nuori vanhempi. Vieläpä tavalla, joka ei johdu esimerkiksi rikkinäisestä ehkäisyvälineestä. Eihei, meitsihän ryhtyi vanhemmaksi jopa korostetun omatahtoisesti uusioperheen muodostamisen myötä.

Epäsovinnaisuutta lisää se, että viihdyin toki 24-vuotiaana stereotyyppisesti (ja viihdyn edelleenkin) myös lapsettomien ystävieni seurassa harrastaen ja juopotellen. Samalla jouduin (ja joudun yhä) myös ajoittain olemaan pääsemättä ikäisteni rientoihin, koska lapset.

Eihän tällainen ole reilua? Minä se tunkeuduin tuohon tokaluokan geneeriseen piiriin heidän small-talkiaan hankaloittamaan.

 

On ne pallit mullakin laskeutuneet

Niin ikään neljä vuotta sitten olin myös tämän tokaluokkalaiseni jalkapalloseuran vanhempainillassa. Tuo palaveri toimitettiin kiitettävällä tahdilla ja vetäjillä oli homma hanskassa. Joukkueessa vasta aloittaneiden lasten vanhempia ohjeistettiin joukkuejärjestyksestä harjoitusvuoroineen ja peliaikatauluineen.

Koska lasten harrastus tuo väkisinkin vanhemmat toistensa seuraan, on vain sopivaa tutustua, jopa ystävystyä vanhempien kesken. Lisäksi tekosyitä lasten harrastusten ympäriltä on helpompi perustella vaikkapa vaimoille, jos joskus järjestetään esimerkiksi saunailta kuplahallin talkooporukan isille.

Tällaiset, periaatteessa joukkueen sisäiset tilaisuudet vaativat kokemukseni perusteella niihin osallistuvilta ainakin tarkkaavaisuutta ja samanmielisyyttä. Summa summarum: minua ei tällaiseen saunailtaan kutsuttu. Samalla minua ei kutsuttu kyseisen saunaillan kommelluksia myöhemmin käsitteleviin keskusteluihin kenttien laidoilla.

Ehkäpä en vain ollut nappulajengin illassa oikeaan aikaan tupakalla. Ehkäpä joku ajatteli tekevänsä minulle palveluksen jättämällä mainitsematta saunomisesta. Keskimääräiseen osallistujaan verrattuna olisin kuitenkin A vetänyt liian monta/liian vähän leukoja saunaterassin pyykinkuivaustelineessä, tai B juonut aivan liikaa/liian vähän kaljaa. Eihän minulla vielä tuolloin kasvanut edes parta kunnolla!

Vanhemmuus oli rankaa jo vuonna 2009 tai 2010



Stereotyypit pistää tyyppienkin silmään

Edellä kertomani tarinat paljastavat tietenkin omasta ihmisanalyysitaidostani täysin samanlaista vajavaisuutta mistä marisen itse kärsiväni.

Vanhempikin on vain ihminen. Erilaisia olemme ja epävarmuuksia löytynee aina ajoittain jokaiselta. Onko nuoremman vertaisen arvostelu tai arvottaminen oikeasti vain korvieni välissä kimpoileva kaipuu lapsettomien vuosieni huolettomuuteen? Entäpä jos minä olen muutaman vuoden päästä hän, joka vanhempainilloissa ottaa roolin toimia vanhempana oman lapsensa lisäksi myös kokemattomalta vaikuttaville vanhemmille?

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että lapsellisuus on jokaiselle vanhemmalle varmasti ainutlaatuinen ja ajanjakson haasteet eivät tietenkään synny vain lapsesta. Pikku hiljaa sitä tajuaa, että minäkin muutun tässä ihan itsekseni.

Vajaa kuukauden päästä voin jo lainata parhaan ystäväni isän sanoja ja todeta, että ”enää kolmetoista vuotta kakkua jäljellä”. Kakun lusittuani olen jo 41. 

 

 


Mitä teemme demokratialle?

Mietin pitkään, että laittaisinko tämän kirjoituksen otsikon viimeisen sanan muotoon demokratialle vai demokratialla. Mietin mikä valtava valta on kysymyksellä, jossa kyseenalaistetaan demokratian arvo.

 

Demokratia eli kansanvalta on sanana ja käsitteenä niin itsestään selvästi hyvä, että sen kyseenalaistaminen samalla kiihottaa ja ujostuttaa. Vai onko kansanvalta vain pelkästään itsestään selvä? Melkein jokavuotinen äänestäminen saattaa tuntua enemmän rasitteelta kuin vaikuttamisen juhlalta.



Vuonna 1994 June Zondi iloitsi. Hänestä tuntui suurenmoiselta päästä äänestämään ensi kertaa vapaissa vaaleissa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon jälkeen. Tieto siitä, että minulla on ääni ja sillä äänellä on yhtäläinen valta kaikkien muiden kanssa, on demokratian jalkakivi.

 

Mutta toimiiko suomalainen edustuksellinen demokratia näin? Kansaa enemmän valtaa on tietenkin sen käyttäjillä, jolloin kysymykseen tulee, edustavatko vallankäyttäjät kansaa. Tätä kysymystä jäin pohtimaan useaksi illaksi sen jälkeen, kun olin koostanut Elävän arkiston artikkelin kansalaisaloitteesta. Varsinkin lakivaliokunnan puheenjohtajan Anne Holmlundin pohdinta kansalaisaloitelaista jäi kummittelemaan päähäni.



Hän mietti maaliskuussa 2013 Aamulehdessä, että pitäisi poliittisesti arvioida, onko kansalaisaloitteella ollut tarkoitus luoda lainsäädännön ohituskaista. Tämä kysymys on luultavasti tarkoitettu pohdinnaksi kansalaisaloitelain valmiudesta, mutta se paljastaa kaksi mielenkiintoista asiaa. Suoralla demokratialla, jonka ainoa, vaikkakin vähäinen, työkalu kansalaisaloite on, löytyy vastustajia politiikan ytimestä. Vaikka pohdinta voidaan tulkita myös poliitikon oman vallan suojelemiseksi, kertoo se ehkä enemmän siitä, että suomalainen poliittinen järjestelmä ei tue suoraa demokratiaa, eli suomalainen valtarakenne vie päättämistä kauemmas kansasta.

 

Holmlundin toinen huoli oli, että kansalaisaloitteiden kautta voi ministeriöiden lainvalmistelijat joutua käyttämään aikaa hankkeisiin, jotka ovat jopa hallitusohjelman vastaisia. Tämä ajattelu viittaa, että hallituksen tahto on preferenssijonossa rankattu tärkeämmäksi kuin kansan. Toteutuuko kansanvalta?



Samana vuonna 2013 eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kommentoi kansalaisaloitteita, että eduskunnan ei tarvitse riippumattomana ottaa käsittelyynsä mitään, mitä se ei tahdo. Tämä taas korosti eduskunnan eli kansanedustajien riippumattomuutta kansasta. Millaista kansaa he edustavat, mikäli he ovat täysin siitä riippumattomia?

 

Suora demokratia ei voi toimia kaikessa päätöksenteossa, mutta mikäli kansaa ei kuulla, ei pelkkä edustuksellisuus riitä. Suomalaisen demokratian kriisi on pitkään ollut kansalaisten tunne siitä, että omilla teoilla ei ole väliä, että kansalla ei ole valtaa. Päättäjät, kun kerran olette tällaisen hienon mahdollisuuden demokratialla kansalaisaloitelailla luoneet, älkää antako institutionalismin ja totuttujen tapojen tappaa sitä.

 

Kansanvallassa valta kuuluu kansalle.

 

Ajatuksia, palautetta ja muita viestejä voit lähettää toimittajalle Twitterissä @Sailynoja 

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2014

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu