Mitä teemme demokratialle?

Mietin pitkään, että laittaisinko tämän kirjoituksen otsikon viimeisen sanan muotoon demokratialle vai demokratialla. Mietin mikä valtava valta on kysymyksellä, jossa kyseenalaistetaan demokratian arvo.

 

Demokratia eli kansanvalta on sanana ja käsitteenä niin itsestään selvästi hyvä, että sen kyseenalaistaminen samalla kiihottaa ja ujostuttaa. Vai onko kansanvalta vain pelkästään itsestään selvä? Melkein jokavuotinen äänestäminen saattaa tuntua enemmän rasitteelta kuin vaikuttamisen juhlalta.



Vuonna 1994 June Zondi iloitsi. Hänestä tuntui suurenmoiselta päästä äänestämään ensi kertaa vapaissa vaaleissa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon jälkeen. Tieto siitä, että minulla on ääni ja sillä äänellä on yhtäläinen valta kaikkien muiden kanssa, on demokratian jalkakivi.

 

Mutta toimiiko suomalainen edustuksellinen demokratia näin? Kansaa enemmän valtaa on tietenkin sen käyttäjillä, jolloin kysymykseen tulee, edustavatko vallankäyttäjät kansaa. Tätä kysymystä jäin pohtimaan useaksi illaksi sen jälkeen, kun olin koostanut Elävän arkiston artikkelin kansalaisaloitteesta. Varsinkin lakivaliokunnan puheenjohtajan Anne Holmlundin pohdinta kansalaisaloitelaista jäi kummittelemaan päähäni.



Hän mietti maaliskuussa 2013 Aamulehdessä, että pitäisi poliittisesti arvioida, onko kansalaisaloitteella ollut tarkoitus luoda lainsäädännön ohituskaista. Tämä kysymys on luultavasti tarkoitettu pohdinnaksi kansalaisaloitelain valmiudesta, mutta se paljastaa kaksi mielenkiintoista asiaa. Suoralla demokratialla, jonka ainoa, vaikkakin vähäinen, työkalu kansalaisaloite on, löytyy vastustajia politiikan ytimestä. Vaikka pohdinta voidaan tulkita myös poliitikon oman vallan suojelemiseksi, kertoo se ehkä enemmän siitä, että suomalainen poliittinen järjestelmä ei tue suoraa demokratiaa, eli suomalainen valtarakenne vie päättämistä kauemmas kansasta.

 

Holmlundin toinen huoli oli, että kansalaisaloitteiden kautta voi ministeriöiden lainvalmistelijat joutua käyttämään aikaa hankkeisiin, jotka ovat jopa hallitusohjelman vastaisia. Tämä ajattelu viittaa, että hallituksen tahto on preferenssijonossa rankattu tärkeämmäksi kuin kansan. Toteutuuko kansanvalta?



Samana vuonna 2013 eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kommentoi kansalaisaloitteita, että eduskunnan ei tarvitse riippumattomana ottaa käsittelyynsä mitään, mitä se ei tahdo. Tämä taas korosti eduskunnan eli kansanedustajien riippumattomuutta kansasta. Millaista kansaa he edustavat, mikäli he ovat täysin siitä riippumattomia?

 

Suora demokratia ei voi toimia kaikessa päätöksenteossa, mutta mikäli kansaa ei kuulla, ei pelkkä edustuksellisuus riitä. Suomalaisen demokratian kriisi on pitkään ollut kansalaisten tunne siitä, että omilla teoilla ei ole väliä, että kansalla ei ole valtaa. Päättäjät, kun kerran olette tällaisen hienon mahdollisuuden demokratialla kansalaisaloitelailla luoneet, älkää antako institutionalismin ja totuttujen tapojen tappaa sitä.

 

Kansanvallassa valta kuuluu kansalle.

 

Ajatuksia, palautetta ja muita viestejä voit lähettää toimittajalle Twitterissä @Sailynoja 

Puna-armeija miehitti Porkkalan 70 vuotta sitten

Kun pääkaupungin kupeeseen perustettiin 70 vuotta sitten Neuvostoliiton sotilastukikohta, oli Suomen itsenäisyys löyhissä kantimissa. Tykinkantaman matkan päästä eduskuntatalosta oli noin 20 000 venäläistä sotilasta ja noin 10 000 siviiliä.

Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto halusi perustaa Suomen maaperälle sotilastukikohdan. Kun sota oli hävitty, Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Laajan ja raskaasti aseistetun tukikohdan perustaminen oli Suomelle sekä nöyryytys että turvallisuusriski.

Pääkaupungin keskeiset osat oli mahdollista tuhota yhdellä tykinlaukauksella, jos Neuvostoliitto niin haluaisi. Valtio, jonka kanssa oli juuri sodittu lähes viisi vuotta, toi aseensa Suomen maaperälle. Karjala, Petsamo ja osa Sallaa ja Kuusamoa oli menetetty. Lähes puoli miljoonaa suomalaista oli menettänyt kotinsa ja piti asuttaa uudelleen. Ja Lisäksi Suomen maksettavaksi oli määrätty hirvittävät sotakorvaukset.

Maan itsenäisyys olikin vakavasti uhattuna. Paasikivi ja Mannerheim tuskailivat kulissien takaisissa keskusteluissa, että käytännössä Suomi on miehitetty maa, vaikka julkisuudessa sitä ei uskallettu sanoa. Moskovan neuvotteluissa  ulkoaisainkomissaari Vjatseslav Molotov näin myös suoraa uhkasi. Jos Suomi ei hyväksy sellaisenaan saneltuja rauhanehtoja, Suomen valtuuskunta saa lähteä kotimatkalle ja maa miehitetään.

”Tämä on hirmuinen sopimus ja hirmuista politiikkaa”, tuskaili Paasikivi. ”Kysymys on siitä, voiko Suomen kansa kansana elää”, kirjoitti rauhanehdoista järkyttynyt Paasikivi.

Mannerheimin arvion mukaan Porkkalan alueella mahtuisi kaksi puna-armeijan armeijakuntaa eli yli 100 000 neuvostosotilasta.

Mannerheim ehdottikin pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Turkuun. Muina vaihtoehtoina pohdittiin Tamperetta ja Jyväskylää. Pääkaupungin siirtoon ei kuitenkaan uskallettu ryhtyä, koska Neuvostoliitto saattaisi pitää siirtoa provokaationa.

Kohtuuton oli myös Neuvostoliiton vaatimus, jonka mukaan koko Porkkalan vuokra-alue piti tyhjentää kymmenessä päivässä. Alue oli laaja. Vesialueet mukaan laskettuna sen pinta-ala oli 1000 neliökilometriä. Vuokra-alueeseen kuului koko Degerbyn kunta, lähes koko Kirkkonummi ja osia Inkoosta ja Siuntiosta.

Puna-armeijalle luovutettavalla alueella asui lähes 7 300 asukasta. Alueen tyhjentämiseen osallistui kaikkiaan lähes 20 000 ihmistä Helsingistä ja muualta pääkaupunkiseudulta.

Täydet kuorma-autot ja hevoskärryt kuljettivat kotinsa menettäneiden omaisuutta yötä päivää. Karjaa kuljetettiin öisin, jottei kapeille teille olisi syntynyt ruuhkia.

Kaikkiaan lähes 2 200 rautatievaunua täyttyi heinistä, karjasta, työvälineistöstä ja irtaimistosta. Tavaraa oli lisäksi kuljettamassa taukoamatta 800 autoa ja 1 200 hevosta. Omaisuutta kuljetettiin pois myös veneillä.

Koko tyhjennysoperaatiota johti Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell. Siviilien lisäksi tyhjennysoperaatioon oli määrätty noin 3000 sotilasta ja lottaa.

Kirkkonummen keskiaikaisessa kivikirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus 24.9.1944. Tämän jälkeen lasimaalaukset, kattokruunut ja kirkonkellot irrotettiin. Irtaimisto vietiin suojaan Haapajärven kirkkoon parinkymmenen kilometrin päähän.

Uusi raja varmistettiin kilometrin levyisellä suojavyöhykkeellä. Raja-alueen puomi laskettiin 29.9.1944 tasan klo 8. Porkkala oli määräpäivään mennessä tyhjä entisistä asukkaista.

Porkkala oli 12 vuoden ajan sekä sotilaallinen että poliittinen tukikohta. Jo Neuvostoliiton joukkojen läsnäolo oli painostustekijä ja uhka. Suomen oli pakko olla varpaillaan.

Kun raja-puomi laskeutui, katkesi myös Helsingin ja Turun välinen tärkeä rautatieyhteys. Ratayhteys oli poikki lähes kolme vuotta, kunnes määräyksiä lievennettiin.

Käyttöön otettiin erikoinen järjestely, jota kansa kutsui maailman pisimmäksi rautatietunneliksi. Junat saivat kulkea Porkkalan alueen läpi maksua vastaan, mutta ikkunat peltilevyillä peitettynä.  Ikkunat peitettiin Espoon Kauklahden asemalla. Inkoon Tähtelän pysäkillä peltilevyt sai ottaa ikkunoista pois. Lisäksi veturit piti vaihtaa venäläisiksi vuokra-alueen läpikulun ajaksi.

Sen sijaan Porkkalan tukikohtaan menevää liikennettä suomalaiset eivät saaneet tarkastaa. Lisäksi suomalaisten piti taata, että Neuvostoliiton kauttakulku ja liikenneyhteydet Porkkalan tukikohtaan toimivat kaikissa oloissa. Uhkauksena oli, että jos yhteydet eivät toimi, neuvostoliiton sotilaat ottavat haltuun tarpeelliset liikenneväylät.

Majvikin kartanoon venäläiset perustivat tiedustelu- ja vakoilukeskuksen, joka toimi Leningradin sotilaspiirin alaisuudessa. Sieltä kuunneltiin Suomen radio- ja puhelinliikennettä yötä päivää.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-ajan oli määrä kestää vuoteen 1994 saakka. Hämmästys olikin suuri, kun syyskuussa 1955 tuli yllättäen tieto, että Neuvostoliitto palauttaa alueen Suomelle.

Neuvostoliiton ratkaisun taustalla oli monta syytä. Kansainvälisessä politiikassa elettiin suojasäätä, ja Neuvostoliitto esitti Geneven huippukokouksen kynnyksellä, että vieraalla maaperällä olevat sotilastukikohdat pitäisi poistaa.

Toinen keskeinen syy oli se, että aseteknologian kehittymisen myötä Porkkalan tukikohdalla ei enää ollut sotilaallista merkitystä. Leningradin puolustus voitaisiin hoitaa uusilla aseilla muutenkin, eikä siihen Suomenlahden sulkevia tukikohtia enää tarvittaisi.

Alunperinhän Neuvostoliitto perusteli Porkkalan tukikohdan tarpeellisuutta nimenomaan Leningradin turvallisuudella. Kun Viron puolella Naissaaressa, vastapäätä Porkkalaa, oli toinen tukikohta, voitiin Suomenlahden meriliikenne sulkea kahden sotilastukikohdan avulla.

Kolmantena syynä on pidetty sitä, että Neuvostoliitto halusi myönteisellä eleellä ja ajoituksella vaikuttaa Suomen presidentinvaalin lopputulokseen. Jos Paasikivi ei jatkaisi, niin työtä jatkaisi ainakin Kekkonen. Niinpä Paasikivelle ja Kekkoselle haluttiin Neuvostoliitossa antaa näyttävä rooli ulkopolitiikan taitureina, joiden ansiosta Porkkala voitiin palauttaa.

Ja ulkopolitiikan taitureita Paasikivi ja Kekkonen kieltämättä myös olivat. ”Olen tehnyt Neuvostoliittoon seitsemän matkaa ja ensimmäisen kerran palaan sieltä tyytyväisin mielin”, tokaisi huojentunut presidentti Paasikivi.

”On kannattanut olla haukuttavana, kun saa elää tällainen päivän”, kirjasi pääministeri Kekkonen saman asian päiväkirjaansa.

Nyt neuvostokauden merkkejä ei enää löydy entiseltä vuokra-alueelta.  Jäljellä on vain muutamia puna-armeijan ränsistyneitä betonibunkkereita.  Suurin osa venäläisten rakentamista rakennuksista purettiin heti pois. Riemukaaret revittiin alas ja iskulauseet maalattiin umpeen.

Tukikohdan alueelle palanneet asukkaat eivät halunneet neuvostokautta muistella. ”Ryssänsiniset” , marjapuuronpunaiset ja räikeänvihreät rakennukset maalattiin heti uudella maalilla.

Nyt ajateltuna kaikkia neuvostokauden rakennelmia ei olisi kannattanut hävittää ja repiä. Venäläisten rakentamat paraatikorokkeet, riemukaaret ja kommunismia ylistävät iskulauseet olisivat nyt jäljitelminäkin matkailun ainutlaatuisia vetonauloja ja elävää historianopetusta. Esimerkiksi Kirkkonummella ”Porkkalan parenteesin” aikaa voisi matkailussa hyödyntää nykyistä enemmän vaikka pysyvien näyttelyjen ja opastettujen kierrosten avulla.

Historiaa ja historian opetuksia ei kannata unohtaa.




Reijo Perälä on Yle Areenan, Elävän arkiston ja yle.fi-etusivutoimituksen ohjelmapäällikkö.

 

Psyykkinen ensiapu ei tee hullumpaa

Vuosia sitten Kampin asemalla luokseni tuli hermostuneen oloinen mies, joka kertoi aikovansa hypätä metron alle. Ja pyysi, etten antaisi hänen tehdä sitä. Lähestyvän metron ääni kuului jo tunnelista, miettimisaikaa oli muutamia sekunteja. Mitä sinä olisit tehnyt?

Muistan oppineeni jo yläasteella mitä tulee tehdä, jos kohtaa tajuttoman ihmisen. Ensiksi on tarkastettava hengittääkö hän. Muovisen nuken avulla luokassa sitten opeteltiin, että 30 painallusta ja kaksi puhallusta. En ole onneksi vielä tarvinnut näitä taitoja. Mutta lukuisia kertoja olisin tarvinnut taitoja ja tietoja kohdatessani henkisesti lamaantuneita ihmisiä, sekä kahlatessani läpi oman mieleni mustista aukoista.

 

Kyllä se siitä!

Katselin kerran, kun pelastushelikopteri saapui onnettomuuspaikalle ja joukko ammattilaisia ryntäsi onnettomuuden uhrin luokse. Mietin millainen ensiapuryhmä silloin saapuu, kun mieli murtuu. Usein on hyvin hiljaista. Moni yrittää pärjätä yksin. Lääkäriin asti uskaltautuneille käteen saattaa jäädä pelkkä lääkeresepti. Läheisten neuvot saattavat olla tragikoomisia: ”piristy”, ”kyllä se siitä”, ”ryhdistäydy”.

Keinomme henkisen hädän keskellä ovat hämmentävän heiveröiset ja oman tietämättömyytemme sumentamia. Henkisellä hädällä tarkoitan mielenterveysongelmia, joilla on nimi kuten masennus tai psykoosi, mutta myös niitä pienempiä kriisejä ja traumaattisia kokemuksia, jotka usein eskaloituvat pahemmiksi, jos niitä ei kohdata.

Omia henkisiä selviytymiskeinoja ei juuri etukäteen pohdita, vaan räpistellään menemään sillä, mitä on kotoa opittu. Moni purkaa pahan olonsa vuodesta toiseen muiden niskaan, toinen hukuttaa sen alkoholiin, kolmas käpertyy itseensä. Huonoista malleista on suorastaan ylitarjontaa. Toinen ääripää ovat hyvää elämää myyvät ammattilaiset, elämäntapavalmentajat, Mindfulnes-kouluttajat sekä lukuisa joukko guruja, jotka koettavat tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaista liiketoimintaa.

Ilokseni olen huomannut, että viime vuosina psyykkisestä avusta on alettu puhumaan kansalaistaitona. Vuonna 2012 julkaistiin kirja ”Hädän hetkellä - psyykkisen ensiavun opas” ja Mielenterveysseura järjestää ”Mielenterveyden ensiapu” –koulutusta. Asenteissa ja ennakkoluuloissa on silti vielä paljon työtä. 

Usein henkiset voimavarat ja ihmissuhteet otetaan tarkasteluun vasta, kun ihmisellä on jo mielenterveyden kanssa ongelmia. Miksei aiemmin? Siinä missä mittaamme säännöllisesti verenpainetta, voitaisiin arvioida muitakin paineita ja kartoittaa ihmisen voimavaroja ja ihmissuhteita, jo etukäteen, kun on vielä voimia tehdä elämäänsä perusparannuksia. Yritysmaailmassa yhtenä menestyksen salaisuutena pidetään verkostoitumista. Jos samalla pieteetillä keskittyisi rakentamaan aitojen ihmissuhteiden verkkoa, tulisi samalla saaneeksi ihan ilmaisen turvaverkon, joka voi koitua joskus pelastukseksi.

Ja parannuksia on helpompi tehdä, kun perustukset ovat kunnossa. Ihminen ei valitettavasti synny tähän maailmaan tunneälyä omaavana myötätuntoisena olentona, vaan kaikki pitää oppia. Jos siihen ei panosteta vaikkapa kouluissa, jätetään ihmiset sen varaan mitä kotoa opitaan. Silloin syntyy yhteiskunta, jossa lapsena saatu psyykkinen perintö määrittelee ikävän paljon ihmisen tulevaisuutta.

 

Voimakas lääke ja lievä tuki vai toisinpäin?

Itsetuhoisuus, psykoosi, masennus, unettomuus, ahdistuneisuus, paniikkihäiriö, traumaperäinen stressi, uupumus, siinä asioita joita tulemme takuulla kohtaamaan elämässämme ja usein myös itsessämme. Ja yhä niitä hävetään ja hyssytellään piiloon.

Sinänsä ei ole ihme, että ihmiset pelkäävät myöntää ongelmiaan. Historia on täynnä kauhukertomusten veroisia kuvauksia mielenterveysongelmiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista. Lobotomia, epäinhimilliset laitokset ja pakkosteriloinnit olivat todellisuutta. Ihmisen henkisiin ongelmiin on suhtauduttu julmasti niin lääkäreiden kuin kanssaihmisten osalta. Mikähän siinä, on että selvästi silmällä havaittavia ja helposti mitattavia sairauksia kunnioitamme, mutta henkiset ongelmat saavat suorastaan väkivaltaisen kohtelun.

Lääkärit eivät ole olleet ainoita, joilla on vaikeuksia suhtautua mielen ongelmiin. Usein läheiset joko välttelevät, tai sitten tuputtavat neuvoja, joilla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen tiedon tai edes myötätunnon kanssa. Ehdotankin, että jos löydät itsesi tarjoamasta neuvoja mielensä särkeneelle, kokeilekin vain kuunnella tai koskettaa. Voit myös tarjoutua tekemään jotain konkreettista, vaikka käymään yhdessä kaupassa. Neuvoja voi kysyä myös mielenterveysseuroilta, kunhan voittaa ensin omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa.

Vuonna 1998 Keroputaan sairaalassa Torniossa uskallettiin toimia toisin. Siellä kokeiltiin, voisiko psykoosin hoitoon tarkoitetut vahvat lääkkeet vaihtaa menestyksekkäästi terapeuttiseen hoitoon ja potilaan ammattimaiseen tukemiseen. Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö ja usein sairastuneen itsensä lisäksi, se aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa myös läheisille ja hoitohenkilökunnalle. Asiaa käsittelevässä uutisjutussa psykologi Kauko Haarakangas toteaakin, että joskus tuntuu, kuin lääkitystä käytettäisiin helpottamaan muiden ahdistusta. Torniossa uskaltauduttiin silti kokeiluun, jossa psykoosiin sairastuneelle annettiinkin vain lievä lääkitys, mutta voimakas toisten ihmisten tuki. Ammattitaitoinen hoitoryhmä tuli suoraan sairastuneen kotiin ja paikalle pyydettiin myös sukulaisia ja ystäviä. Kriisin alkuvaiheessa voitiin tavata jopa päivittäin ja ammattilaisten tehtävä oli tuoda tilanteesiin turvallisuuden tunnetta ja toivoa. Ja mikä hienointa, sietää itse sekä auttaa muita sietämään alkuvaiheen ahdistusta ja neuvottomuutta. Hoito osoittautui tehokkaaksi. Kahden vuoden jälkiseurannassa yli puolet potilaista oli täysin oireettomia, kun normaalisti vain viidesosa saatiin oireettomiksi. Hankkeessa mukana olleet sairaanhoitajat näkivät tärkeänä myös sen kokemuksen, kun apu tuleekin auttavista ihmisistä ja omasta turvaverkostosta. Silloin ihminen oppii turvautumaan muuhunkin kuin lääkkeisiin ja sairaalahoitoon.

Vaikka ihmiselle itsellään olisi motivaatiota parantua ja voimia hakea apua, ei asioita ole tehty kovin helpoksi. Monimutkaiset käytännöt hoitoon ohjaamisessa ja vuosikymmeniä jäljessä laahaava korvaussysteemi tekee terapiasta yhä luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Aivoja voi ajatella kuin kimppuna lihaksia. Se tottuu vuosien aikana liikkumaan tietyllä tavalla. Jotta se oppii pois vanhoista malleista, tarvitaan jatkuvaa ja tarpeeksi usein toistuvaa harjoitusta.

Yhteiskunnalle kuntoutukseen satsatut summat olisivat lopulta pieniä, sillä yhden ihmisen pitkäaikainen laitoshoito tai työkyvyttömyyseläke tulee kalliimmaksi kuin ajoissa aloitetut kevyemmät hoidot sadoille. Onneksi positiivisiakin esimerkkejä uudenlaisista toimintatavoista löytyy mm. Lappeenrannasta ja Hämeenlinnasta, jossa on herätty huolehtimaan varhaisesta ja helposta avun saannista.

 

Zombeja olohuoneessa

Psyykkinen apu ei saisi olla vain lääkkeiden ja terapeuttien varassa. Jokainen on vastuullinen huolehtimaan mielenterveydestään, muttei voi tehdä sitä pelkästään yksin. Länsimaissa on tapana ajatella mielenterveyden ongelmia ihmisen henkilökohtaisena ongelmana ja usein vieläpä omana syynä. Afrikasta ja Intiasta löytyy virkistäviä tapoja ajatella toisin. Mielenterveysongelmat nähdään koko yhteisöä koskevina ongelmina ja hoidonkin kohteena on usein yhteisö tai perhe. Häiriön ei ajatella johtuvat ihmisestä itsestään vaan ulkoisesta pahasta, kuten pahoista hengistä. Kuulostaako hullulta? Mutta samalla kenties helpottavalta, kun ongelmaa ei kytketä ihmisen persoonaan. Manaushoito herättää varmasti epäilyksemme, mutta hoidon tehokkuus saattaakin, demonien karkotuksen sijasta, piillä yhteisöllisyydessä ja perheen mukanaolossa. Dokumentaristi Jouko Aaltonen on kuvannut kiinnostavasti tätä prosessia elokuvassaan Kusum.

Toimittaja ja kirjailija Andrew Solomon kertoi masennusta käsittelevässä hienossa TED-puheessaan esimerkin Ruandasta. Vieraillessaan paikallisten kriisityöntekijöiden luona, he kertoivat ongelmistaan länsimaisen terveysjärjestön kanssa. Järjestöllä oli ruandalaisten mielestä outo tapa hoitaa ihmisiä, koska he eivät vieneet heitä ulos, eivät käyttäneet musiikkia, eivätkä ottaneet hoitotapahtumaan mukaan muita yhteisön jäseniä. Sen sijaan he ottivat jokaisen ihmisen ”yksitellen pieneen huoneeseen ja antoivat heidän puhua tunnin ikävistä asioista, joita heille oli tapahtunut”. Ruandalaiset pyysivät järjestöä lopettamaan moisen hullutuksen.

Mielenterveysongelmat ovat siitä hienoja, että ne haastavat meidät toimimaan toisin ja hoitamaan ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Ihmisessä ei ole on/off -painiketta, vaan lukuisia tiloja ja välimuotoja. Silti teemme jaon sairaisiin ja terveisiin, työkyvyttömiin ja työkykyisiin. Moni tarvitsi välillä joustoa, sitä ettei tarvitsi antaa sataa prosenttia vaan kolmekymmentä kelpaisi ilman, että uhkana ovat potkut tai sairasloma.

Zombie-sarjojen ja -elokuvien paljouden keskellä olen miettinyt, että zombit ovat aika hyvä symboli mielenterveysongelmille. Zombitarinat heijastavat pahimpia pelkojamme ja yksi yhteiskuntamme iso mörkö on masennus. Vakavasti masentuneet taikka vahvasti ylilääkityt ihmiset todella muuttuvatkin zombeiksi, tyhjyyteen tuijottavina silmineen. Nykyaikana zombin kohtaamisen pelko ja zombiksi muuttumisen pelko on alati läsnä. Ehkä tosielämän zombie janoaa kadonnutta yhteyttä itseensä ja toisiin.

Metro lähestyi tunnelista, katsoin miestä suoraan silmiin ja sanoin rauhallisesti ”En anna sun hypätä”. Tuijotimme toisiamme hievahtamatta, metro liukui asemalle ja ihmisvilinä täytti asemalaiturin. Mies sanoi lopulta kiitos, ja poistui rullaportaisiin ennen kuin ehdin sanoa enempää.

 

Elävässä arkistossa on nähtävillä useita mielenterveysaiheisia ohjelmia eri vuosikymmeniltä. Niissä näkyy myös aikansa asenteet ja ennakkoluulot.

Tietoutta mielenterveydestä ja selkeyttä käsitteisiin löytyy mm. Mielenterveyden keskusliiton sivuiltaMielenterveyden ensiapu -koulutuksista löytyy tietoa Mielenterveysseuran sivuilta.

Raittiusmatkasta possujuhliin vei turistin tie

Olen matkailuhullu ja istun useamman kerran vuodessa lentokoneessa innostuksen vallassa. Joskus haluaisin tönäistä kanssamatkustajia ja hihkua koneen kiitäessä nousuun, että "tajuatteko me LENNETÄÄN!". Jalkatilan pienuutta valitteleville haluaisin muistuttaa, että matka Las Palmasiin kesti joskus neljä päivää. Turistibussiin vaeltavaa laumaa katsoessa tuntuu, että tiedonjanoisen tutkimusmatkailijan on nielaissut mukavuudenhaluinen turisti (ehkä siksi sen vatsa vähän pömpöttää), jolle maailma on itsestäänselvä leikkipaikka. Mutta miten turisti syntyi? Ja mistä tunnistaa hyvän turistin pahasta?


Turismin historiasta löytyy niukasti tietoa. Ristiretket, pyhiinvaellukset ja tutkimusmatkat ovat kiehtoneet tutkijoita enemmän kuin massaturismi. Taina Syrjämaa toteaa matkailun ja turismin historiaa käsittelevän kirjan ”Matkakuumetta” esipuheessa, että turismi on yksi vuosisatamme keskeisistä ilmiöistä, mutta sen historiaa ei juurikaan tunneta. Tutkimuksissa matkailua on tarkasteltu mm. mainonnan kautta sen sijaan, että olisi selvitetty yksittäisten ihmisten kokemuksia ja tunteita matkailuun liittyen.

Matkaopaskirjat ja matkatoimistot ovat etenkin ennen määränneet sen, minne ihmiset matkustavat ja mitä matkallaan tekevät. Monelle suomalaisellekin tutuksi tullut Egypti oli suosittu kohde jo 1880-luvulla legendaarisen Thomas Cookin matkatoimiston johdattaessa ihmisiä pyramidi- ja sfinksikierroksille sekä Niilin risteilyille. Mielikuva Egyptistä rakennettiin Cookin aikakauden ihmiselle hyvin samaan tapaan kuin nykyajan pakettimatkailijalle. Seksiturismikin oli tuttua 1900-luvun matkailijalle. Matkakuumetta-kirjassa kerrotaan Egyptin-matkojen yhtenä vakiintuneena vetonaulana olleen Madame Fatimen bordellin.


Ensimmäisellä seuramatkalla matkustettiin 20 kilometriä raittiuskokoukseen

Brittiläisestä Thomas Cookista tuli matkailualan pioneeri, saatuaan omilla matkoillaan idean matkatoimiston perustamisesta. Heinäkuun viidentenä päivänä 1841 Cook järjesti junamatkan Leicesteristä Loughboroughiin pakettina, johon sisältyi matka sekä tarjoilua. Matkalla oli 570 osanottajaa, junamatka oli huikeat 20 kilometriä ja matkan tarkoitus Loughborouhissa pidettävä raittiuskokous. Kyseistä matkaa pidetään modernin seuramatkailun alkuna.

Eipä tainnut entinen raittiusseuran sihteeri Thomas Cook arvata raittiusmatkalaisia kuljettaessaan, millaiseen kultasuoneen oli iskenyt ja mitä ilmiöitä seuramatkailu oli vielä tuova mukanaan.

 

"Ihminen haluaa nähdä muutakin kuin vain oman ympyräsä"

Suomi sai ensimmäisen matkatoimistonsa vuonna 1909. Ulkomaanmatkat olivat vielä tuolloin harvinaisuus ja kehitystä jarruttivat sodat. Vuonna 1951 tehtiin ensimmäinen seuramatkalento, joka suuntautui Madridiin. Viisi vuotta myöhemmin pääsi jo Kanariansaarille. Matka Las Palmasiin kesti neljä päivää, josta pelkästään lentoaikaa oli 30 tuntia, kerrotaan Suomen matkatoimistoalan liiton historiikissa. Nykyihminen hurauttaa koko matkan kuudessa tunnissa ja silti meinaa takapuoli puutua ikävästi.

Massaturismilla on aina ollut hieman negatiivinen leima. Turistia on pidetty passiivisena mainonnan ja mielikuvien uhrina, joka ilman suurempaa tietoa kohteistaan matkailee paikkoihin, jotka joku on määritellyt nähtävyyksiksi. Tutkimuksissa on harvemmin tavoitettu yksittäisen ihmisen kokemuksia ja matkustamiseen liittyviä tunteita.

Matkailua käsittelevistä tv- ja radio-ohjelmista näitä kuvauksia onneksi löytyy. "Ihminen haluaa nähdä muutakin kuin vain oman ympyräsä" kiteytti Rauni, keski-ikäinen matkailija, jota haastateltiin matkailua käsittelevässä Koivu ja tähti –ohjelmassa vuonna 1988. Raunin ensimmäinen ulkomaanmatka oli ollut siskojen kanssa tehty Teneriffan matka. Rauni kertoo kuinka ihmeelliseltä tuntui, kun Suomen kylmä sää vaihtui Teneriffan lämpöön ja lentokentällä olo oli ”kuin pumpuliin olisi astunut”. Ja ne palmut, niitä Rauni näki ensi kertaa elämässään.

 

Varokaa possujuhlia ja vodkaturisteja


Suomalaiset pääsivät toden teolla pakettimatkailun makuun, kun matkailuguru Kalevi Keihänen aloitti 1960-luvulla edulliset matkat Espanjaan. Helteiset possujuhlat tulivat tuolloin tutuiksi yhdelle jos toiselle. Siitä alkoivat myös lukuisat tarinat suomalaisten toikkaroinnista viinapäissään ulkomailla.


70-luvulla etelänmatkailu oli jo kasvanut räjähdysmäisesti ja suomalaisten viinapää tullut tunnetuksi Espanjassa. Vuonna 1976 haastateltu palmalaislääkäri José M. Garcia Ruix piti suomalaisten ongelmana juuri heikkoa viinapäätä. Turistit olivat Mallorcalle tullessaan vielä terveitä, mutta saattoivat kuulemma putoilla humalapäissään parvekkeilta tai sairastua alkoholimyrkytykseen.


70- ja 80-luvuilla rynnättiin myös Neuvostoliittoon halvan alkoholin perässä. Lopputuloksena oli rähinöintiä, ja lakirikkomuksia, josta seurasi arestia sekä tukan parturointia. Saipahan tämä turismin muoto ihan oman nimensäkin: vodkaturismi.


Tunkeilijat suomineidon riesana

Suomalainen ei kuitenkaan ole kantanut huolta niinkään omasta käytöksestään, vaan suurin murhe ovat olleet Suomeen tunkeutuvat turistit. Nuo itikoitakin pahemmat vitsaukset, kun ilmaantuivat kotomaahamme ryhmissä ja tunkivat juuri sinne, minne suomalaispoloinen oli vetäytynyt lataamaan talven aikana tyhjenneitä akkujaan.


Suomineito alennusmyynnissä –ohjelmassa vuodelta 1978 turismia tarkasteltiin kriittisellä otteella. Tilausmatkalle Suomeen saapuvia saksalaisia katsottiin suopeasti. "Nämä ovat hyviä turisteja" esitteli ohjelman toimittaja lentoasemalta turistibussiin lipuvia saksalaisia. Sen sijaan omin päin matkaavat, omia eväitään syövät ja vastuuttomasti käyttäytyvät saksalaiset olivat paheksuttavia. Saksalainen hotellibussi "Das rollende hotel", johon mahtui kerralla 40 henkeä nukkumaan oli kauhistus. Majoituksista ja muista palveluista saatavat tuotot jäivät sen takia suomalaisilta saamatta.

Ohjelmassa kuullaan myös suomalaisten "karmaisevia" kokemuksiaan turisteista. Erään pariskunnan lohilammikosta löytyi saksan markka! Kyläkauppias ei päässyt moneen viikkoon mökille palvellessaan turistitulvaa! Saksalaisneidot menivät pummilla tansseihin!

Ohjelmassa mietittiin, että turisteille pitäisi antaa ohjeet käteen jo rajalla, niin osaisivat käyttäytyä. Massaturismi ja jokamiehenoikeuksien väärinkäyttö huolestutti jopa Kekkosta, joka otti kantaa aiheeseen Ylen reportaasissa vuonna 1974.

Nykymeno on railakkaimmista vuosista tasaantunut varmasti puolin ja toisin, mutta siinä missä ärsytys Suomessa pörrääviä turisteja kohtaan puhkeaa taas jokakesäiseen kukkaansa, niin myös sikaturisti elää ja voi yhä hyvin monissa suomalaisten suosikkikohteissa.
 

Matkalla olemisen taito

Matkakuumetta-kirjassa Hannu Salmi vertaa matkailua elokuvaan. Siinäkin on istuva katsoja, joka voi ikkunan "valkokankaasta" nähdä maisemien vaihtuvan. Muinoin junamatkoja saatettiin myydä nimellä "panorama", esimerkiksi matkaa Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle markkinoitiin nimellä "the Great American Panorama". Varhaisissa elokuvissa oli puolestaan suosittua erilaiset matkakuvaukset ja ennen elokuvaa nojatuolimatkailua harrastettiin kuultokuvien avulla.

Kertookohan nojatuolimatkailutyyli jotain ihmisen todellisesta matkailutyylistä? Valitsetko indietä vai taattua Hollywood-tuotantoa? Ravistelua vai leppoisaa viihdettä? Jos aina valitset saman tyylin, kannattaisiko kokeilla joskus toisin?

Matkatoimistojen yksinvaltius on kadonnut ja internet tekee luovemman matkailun entistä helpommaksi. Mitäpä jos et ensi kerralla menisikään hotelliin, vaan vaihtaisit tasapaksut tusinahuoneet paikalliselta vuokrattuun asuntoon? Mitäpä jos pakettimatkan sijasta kokeilisit onneasi lentoliput taskussa ja kevyellä laukulla? Tai jos olet jo samonnut maailman ääriin, kokeile pakettimatkan aivottomuutta ja hellitä matkailun suorittamisesta. Tärkeintä on matkasta nauttimisen taito, muodostuu se sitten millaiseksi tahansa. Joskus 20 kilometriä riittää muuttamaan maailmaa.

Ma 23.06.2014 @ 11:28Sonja Hämäläinen

Soikku kävi ihmiskunnan alkukodissa

Soikkuna tunnettu vloggaaja Sonja Hämäläinen kertoo Elävän arkiston blogissa, miten hän innostui Ior Bockin Lemminkäisen temppelistä.
 
Etsin juttuideaa radiotehtävään opiskellessani Voionmaan opistolla radio- ja tv-toimittajalinjalla. Kaverini Joonas Poikela ehdotti Lemminkäisen temppeliä. En ollut kuullutkaan aikaisemmin siitä, enkä Ior Bockista, joten lähdin tutkimaan asiaa. Radiojuttua en koskaan saanut aikaiseksi, mutta idea jäi muhimaan päähäni ja päätin toteuttaa sen ollessani työharjoittelussa Ylellä. 
 
Ylen arkistoista löytyi erikoinen dokumentti Temppeli suoraan 1990-luvulta ja halusin julkaista sen Elävässä arkistossa.
 
 Ior Bock vuonna 1991. Yle kuvanauhalta.
 
Lemminkäisen temppeli kiinnosti paljon salaperäisyyden ja mytologisuuden takia. Lähdin katsomaan paikkaa Sipooseen ja kuvasin siellä videon.
 

 

Sonja Hämäläinen oli keväällä 2014 työharjoittelussa Yle Areenassa.

To 05.06.2014 @ 12:39Ylen arkistolaiset

Tarjolla: Vanhoja valokuvia vapaaseen käyttöön

Työssäni mietin usein Ylen arkistoa osana suomalaista kulttuuriperintöä, yhteistä kulttuurista omaisuuttamme. Tänään aloitamme uuden kokeilun tämän perinnön jakamisessa. Olemme avanneet kuvapalvelu Flickriin tilin, jolla julkaisemme vanhoja valokuvia ja luovutamme ne yleisön vapaaseen käyttöön.

Kuvat ovat peräisin Ylen ”propagandaosastolta”. 1930-luvulla toimintansa aloittaneen propagandaosaston (myöhemmin tiedotusosaston) tehtävänä oli lisätä radion kuuntelijakuntaa sekä myös radioharrastuksen suosiota. Tätä tarkoitusta varten valokuvattiin työntekijöitä, laitteita ja toimipaikkoja lehdistökäyttöön. Muun muassa Radiokuuntelija-lehden sivuilla yleisö saattoi nähdä, miltä tutut radioäänet näyttivät, millaista radiostudiossa oli tai miten äänitehosteita nauhoitettiin.

Alla olevassa kuvagalleriasta saa esimakua Flickr-tilin kuvista. Mukana on lukuisia legendoja: Martti Jukola urheilukentän laidalla ja Alexis af Enehjelm kyykyssä haastattelemassa auton alla makaavaa mekaanikkoa. Nähdä voi myös Ylessä vierailleita historian merkkihenkilöitä, kuten Väinö Tannerin välittämässä tiedon talvisodan lopusta.

Valokuvissa näkyy omituisia vempeleitä, joilla äänitettiin ja lähetettiin ääntä. Lähetyspaikkojakin on kuvattu, Joensuun pikkuisesta lähetysasemasta Helsingin Fabianinkadun komeaan radiotaloon. Itseeni kolahtivat kuvat Radio-orkesterin (myöhemmin Radion sinfoniaorkesteri) tehdaskonserteista.

Kuvien joukossa on myös sellaisia, joista kaipaamme lisätietoja. Monesta kuvasta emme tiedä edes vuotta, jolloin se on otettu. Joskus kuvauspaikkakin on hukassa. Sen ajan kamerat kun eivät lisänneet gps-koordinaatteja kuvan tietoihin.

Otetaanpa esimerkiksi tämä kuva, jossa ääniauton edessä pönöttää yllättäen poro. Voisiko kuva löytää tiensä sellaisen katselijan eteen, joka tunnistaisi kuvan rakennuksen? Kaikki vihjeet ovat tervetulleita, joko tässä tai kuvan kommenttikentässä Flickrissä!

Poro ja Yleisradion ääniauto.

Julkaisemme kuvat avoimella lisenssillä, joka sallii niiden vapaan käytön. Kuvia voi siis tallentaa, muokata ja käyttää vapaasti. Voimme tehdä näin, koska kuvat ovat niin vanhoja, että ne ovat vapautuneet tekijänoikeussuojasta (joka on 50 vuotta kuvan julkaisemishetkestä, kun kyseessä on tavallinen valokuva eikä valokuvateos).

On yleisöstä kiinni, mitä kuville nyt tapahtuu. Flickrissä julkaistuja kuvia voi käyttää omassa blogissa, näyttää museossa, julkaista lehdessä tai vaikkapa viedä Wikipediaan. Kuvista voi koostaa uusia teoksia tai tulostaa julisteita.

Käytettävyyttä lisätäksemme olemme yrittäneet varmistaa, että kuvien resoluutio on riittävä moneen käyttötarkoitukseen. Koska Flickr on kansainvälinen kuvapalvelu, olemme myös varustaneet kuvat englanninkielisillä otsikoilla. Kenties suomalaiset maisemat, katukuvat ja radiovempeleet kiinnostavat ulkomaillakin.

Mahdollisuuksia on paljon, ja onkin jännittävää nähdä, mitä käyttöä kuville keksitään. Apps4Finland-kisa polkaistaan käyntiin jälleen 6.6. Kuka tekisi hyvän sovelluksen suomalaiselle kulttuurisisällölle? 

Siirry katsomaan vanhoja valokuvia täältä 

Elävän arkiston blogissa vieraileva kirjoittaja Katja Bargum on Yle Arkiston tuottaja.


 

Elävän arkiston aarteet nyt liitoon ja kiitoon

Nyt se on totta: Ylen Elävän arkiston runsas sisältö on tästä päivästä lähtien entistä laajemmin ja paremmin kaikkien suomalaisten ilona ja riemuna.

Nettisivustollemme on nyt lisätty odotettu ominaisuus, jonka avulla voi ”upottaa” Elävän arkiston sisältöä myös Yleisradion ulkopuolisille verkkosivuille ja elävöittää verkkotarinaansa Elävän arkiston aikamatkoilla, nostalgisilla ajankuvilla, yhteisillä muistikuvilla ja tuhansilla muilla ohjelmilla.

Samalla toteutuu toinenkin merkittävä parannus.  Uudistetun soittimen eli playerin avulla voi jatkossa katsella ja kuunnella Elävän arkiston sisältöä myös yleisimmillä tableteilla ja muilla mobiililaitteilla.

Tähän asti näillä laitteilla on voinut  lukea sivustomme artikkeleita ja muuta tekstisisältöä, mutta soitin ei ole toistanut mobiililaitteissa videoita ja audioita. Uudistetun soittimen myötä Elävän arkiston videot pyörivät jatkossa esim. iPadin selaimen kautta.  Kehitystyö on sekä embeddauksen että mobiilikäytön osalta vielä kesken, mutta jo nyt näitä ominaisuuksia voi käyttää.

 

Jatkossa Elävän arkiston yksittäisiä video- ja audiosisältöjä on siis lupa ”upottaa” eli embeddata myös Yleisradion ulkopuolisille verkkosivuille - kunhan tietyt reunaehdot täyttyvät.

 

Lupa koskee niin yksittäisiä suomalaisia kuin esim. yhteisöjä, järjestöjä tai vaikka sellaisia mediasivustoja, joihin yleisöllä on vapaa pääsy. Uutiskäytössä ja journalistisissa yhteyksissä Elävän arkiston yksittäisiä medioita on lupa embeddata soittimemme avulla.

Tai jos vaikka Sinä, arvoisa lukija, kirjoitat blogin tai teet omia nettisivuja ja haluat elävöittää ja taustoittaa käsittelemääsi aihetta Elävän arkiston tarjoamalla filmiesimerkillä tai Elävästä arkistosta löytyvällä ajankuvalla, niin se on OK, kun pelisäännöistä pitää kiinni.

Näistä pelisäännöistä on sovittu oikeudenhaltijoiden kanssa. Palveluparannus, jonka oikeudenhaltijat ja tekijänoikeusjärjestöt ovat mahdollistaneet, on todella merkittävä. Tällä ratkaisulla yhteinen, kansallinen kulttuuriperintö tuodaan netin kautta entistä laajemmin kaikkien suomalaisten iloksi.

Käytännössä tämä tapahtuu siten, että videot ja audiot voi liittää osaksi verkkokerrontaansa Elävän arkiston soittimen avulla. Soitin otetaan sivustolle ns. embeddaus- eli upotuskoodilla Elävän arkiston nettisivustolta ns. desktopista. Mobiililaitteisiin tämä ominaisuus tuodaan Elävän arkiston sivustolle myöhemmin, vaikka Elävän arkiston aineisto jo pyörii tärkeimmissä mobiililaitteissa.

  1.  Paina embeddaus-painiketta “</>” videon ollessa pysäytettynä. 
  2.  Kopioi (ctrl+c) avautuvasta tekstilaatikosta HTML-koodi.
  3.  Liitä (ctrl+v) HTML-koodi omalle sivullesi

 Reunaehtojakin on. Mainonnassa, markkinoinnissa tai kaupallisessa tarkoituksessa aineistoa ei ole lupa käyttää. Elävän arkiston palvelukokonaisuuden tarjoaminen esim. operaattorin tai muun kolmannen tahon palvelussa edellyttää oikeudenhaltijoiden erillistä lupaa.

Video- ja audiosisältöä ei saa muuttaa tai muokata. Niihin ei saa liittää tai kytkeä vierasta sisältöä, eikä niistä saa mitään poistaa. Mediasisällöt on esitettävä sellaisenaan Elävän arkiston soittimen tarjoamassa muodossa ja soittimen kautta. Asiayhteydestä on myös aina käytävä selkeästi ilmi, että kyseessä on Ylen Elävän arkiston aineisto.

Arkiston aarteita tulee tämän uudistuksen myötä entistä paremmin katseltavaksi ja kuunneltavaksi paljon - satoja tai jopa tuhansia tunteja. Aivan koko ohjelmistolle ei ole kuitenkaan vielä käyttöoikeutta. Elävän arkiston soittimesta ja artikkeleista ilmenee tapauskohtaisesti, onko mediaa oikeus embeddata. Esim. urheilukisojen aineistolle, kuten olympialaisille, ei ole toistaiseksi koko aineiston osalta käyttölupaa.

Tarkemmat kuvaukset ja ohjeet embedauksesta löytyvät käyttöohjeista.

Joka tapauksessa kysymys on merkittävästä palveluparannuksesta, jolla Ylen arkistoaineistoa tuodaan suomalaisten käytettäväksi. Tästä kiitos kuuluu oikeudenhaltijoille ja tekijänoikeusjärjestöille, joiden myötävaikutuksella Elävä arkisto tämän uudistuksen toteuttaa.

Yleisradion tavoitteena on, että arkistot avataan yhteiseksi iloksi mahdollisimman laajasti. Oikeudenhaltijoiden kanssa solmitun sopimuksen mukaan embeddaus-toiminto on käytössä kokeiluluonteisesti vuoden 2014 loppuun.

Elävä arkisto on perustettu vuonna 2006. Tällä hetkellä palvelussa on vanhoja filmejä ja tv-ohjelmia noin 2 900 tuntia ja radio-ohjelmia noin 1 800 tuntia. Vanhimmat filmit ovat yli sadan vuoden takaa. Aineistoa taustoittaa yli 12 000 tekstiartikkelia. Toimitustiimi on palkittu useilla palkinnoilla, mm. Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.

Mottona voisi olla: Elävässä arkistossa eilinen elää huomisen hyväksi. Vanhaa ja uutta, nostalgiaa ja viihdettä yhteiseksi huviksi ja hyödyksi!


Reijo Perälä on Yle Areenan, Elävän arkiston ja yle.fi-etusivutoimituksen ohjelmapäällikkö.



To 22.05.2014 @ 11:41Sonja Fogelholm

Kuinka paheksunta melkein vei meiltä housut

Istun tässä työtuolissani rennosti haarat levällään. No siksi, koska se nyt vain sattuu olemaan mukava asento. Mutta enpä istuisi, jos olisi pakko käyttää hametta.

Hame on lapsuuteni unelmavaate, prinsessyyden ja kauneuden merkki. Nykyäänkin pukeudun yksilahkeiseen, jos on jokin oikein juhlallinen tilaisuus. Ja mikäpä siinä, mutta tehdessäni artikkelia mainiosta historiasarjasta Kuinka nainen sai housut opin, että vielä noin 1950- ja 1960-luvuille asti unelmaleningit ovat aiheuttaneet naisille vaaratilanteita ja jopa tuskaa.

Kävi ilmi, että housut naisilla ei ollutkaan ihan yksinkertainen asia. Suurimmaksi esteeksi nousi – ainakin minun silmissäni – vanha kunnon paheksunta.

Miten me sitten saimme housut? Se meni osapuilleen näin:

Alussa oli pelko: housut naisella oli maailmanlopun merkki. Raamatussa oli kielletty naisten käyttävän miesten vaatteita ja toisinpäin. Juuri housuista tuli miesten vaatteiden symboli viktoriaanisella ajalla, siispä housut naisella oli yhtä kuin syntiä, kerrotaan sarjan ensimmäisessä osassa.

Tytöt esittelevät hameita muotinäytöksessä.

Katso jakso Maailmanlopun lahkeet Elävässä arkistossa

Tämän ylikansallisen maailmanlopunpelon lisäksi naisten housuja pelättiin Suomessa sisällissodan takia. Oli tiedossa, että jotkut punaisten naisista käyttivät housuja, joten punaisten voittoa pelättiin myös sen puolesta, että sitten saattaisi naisten keskuuteen levitä tämä miesten muoti.

Sisällissodan jälkeen naisten housut yleistyivät urheilun kautta, mutta ei ennen kuin naiset olivat ehtineet kärsiä jonkin aikaa. Eevakaarina Launis muistelee sarjan toisessa osassa, kuinka hiihtäessä tuli kylmä, koska oli tultava toimeen hameella ja sukkanauhoilla – sukkahousuja ei ollut vielä keksitty.

Siis hameella ja sukkanauhoilla!

”Oli aina jalat sinisen kirjavana, kylmä oli”, muistelee Marjatta Haiko.

No aivan varmasti oli. Lapissa monena vuonna hiihtäneenä kavahdan pelkkää ajatustakin tällaisesta hiihtomuodista.

Onneksi pikkuhiljaa tultiin järkiin ja tajuttiin, että naisillekin voisi kehitellä hiihtohousut, jotta hekin saattoivat hiihtää normaalisti.  Vaikka hiihdossa siis ihan sallittiin naisten käyttävän housuja, saatettiin sitä edelleen paheksua, kuten Anna-Liisa Maijala jaksossa kertoo.

Nainen hiihtää hameessa.

Katso jakso Pula-ajan pojat Elävässä arkistossa

Paheksunta jatkui myös sotien jälkeisessä työkulttuurissa, jossa oli 1900-luvun alussa osoitettu edistyksellisyyttä, kun naisille oli hankittu housuja työasusteiksi. Työsuojeluviranomaiset olivat tajunneet, että naisten hameet olivat epäkäytännöllinen ja vaarallinen työasu, koska helmat saattoivat tarttua koneen osiin kiinni. Kun työpaikat siirtyivät yhä enemmän tehtaista sisäsiisteihin konttoreihin, palasi hamemuoti normiksi.

Nainen työskentelee tehtaassa.

Katso jakso Sorvin ääressä Elävässä arkistossa

Sitten tulivat farkut, ja onneksi tulivatkin. Farmarit olivat niin suosittuja nuorten kesken, että toimivat 1950- ja 1960-luvuilla merkittävänä naisten housujen käytön edistäjänä. Hurjaa etuvetoketjua niissä ei ensin ollut – liian uskaliasta – mutta yhtä kaikki niitä halusivat kaikki ja niihin pukeutuivat kaikki.

Farkut olivat niin iso juttu, että ohjelmassa esiintynyt Eija Saarilahti kirjoitti päiväkirjaansa kokonaisen sivun pelkästään niiden hankkimisesta.

Nainen farkuissa valokuvassa.

Katso jakso Farmarin vermeissä Elävässä arkistossa

Hellyttävintä koko sarjassa ovat Saarilahti ja muut sarjassa esiintyvät naiset. He muistelevat hymyssä suin entisiä aikoja, jolloin hame aiheutti päänvaivaa, ja jolloin nöyränä toiveena oli, että kun sitä kerran oli käytettävä, olisipa se ollut edes vähän käytännöllisempi.

En löydä heidän kasvoistaan katkeruuden merkkejä, vaikka he eivät ole aina voineet valita, mitä laittavat päälleen, ja silloinkin kun uskaltautuivat sujahtamaan housuihin, heitä paheksuttiin: Pappilan väki paheksui talvipakkasella hiihtohousuissa hiihtävää opettajatarta. Hurskas seurakuntalainen paheksui toista seurakuntalaista housujen käytöstä jumalanpalveluksessa. Työpaikalla housuja käyttävästä naisesta saattoi tulla miesten silmätikku.

Ei riittänyt, että paheksuttiin housuja, vaan hamettakin voitiin paheksua, jos se oli liian lyhyt – näin oli käynyt Helena Niemeläiselle, kuten hän kertoo viimeisessä jaksossa.

Marjatta Haikoa tuntuu kyllä harmittavan yksi asia. Se että mediassa kirjoitellaan suomalaismiesten rakastuvan vallan venäläisnaisiin, koska suomalaisnaiset käyttävät vain tuulipukuja ja housuja.

Sovitaanko, ettei enää vinoilla suomalaisnaisten tuulipukujen käytöstä niin kuin se olisi jotenkin hävettävää, noloa tai rumaa? Sehän on oikeasti aivan mielettömän hieno asia.

Ke 14.05.2014 @ 09:38Juhana Säilynoja, @Sailynoja

Olemmeko kuurosokeita transfobialle?

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä alettiin puhua laajemmin suomalaisessa mediassa 1970-luvulla. Vielä vuonna 1969 tehty ohjelma Oletko sinä? Oletko sinäkin? –ohjelma sensuroitiin niin sanotun yllytyspykälän perusteella. Homouden lisäksi homoseksuaalisiin tekoihin yllyttäminen oli rikollista tsaarin aikana säädetyn lain mukaan. 

Oletko sinä? Oletko sinäkin?

Katso sensuroitu Oletko sinä? Oletko sinäkin? Elävässä arkistossa

Aikanaan raju ohjelma vaikuttaa nykyään viattomalta, vaikkakin ajoittain raivostuttavalta. Termit ”normaalit” ja ”poikkeavat” vilahtelevat psykiatri Claes Anderssonin muutoin niin korrektissa selostuksessa erilaisten seksuaali-identiteettien ominaisuuksista.

Viisi vuotta myöhemmin aiheesta puhuttiin jo huomattavasti rajummin. Ajankohtaisessa kakkosessa vuonna 1974 pohdittiin miten homoudesta voisi parantua. Homous oli siis jotain mistä pitäisi parantua, eli sairaus tai oire sairaudesta.

EBU / Sander HestermanNykyään tuollaisten kommenttien homofobisuus paljastuu niiden kuulijalle oitis, mutta jos niiden kohde vaihtuu, tulemmeko kuuroiksi? Transfobia kukoistaa Suomessa, kuten ex-kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaaran kommentit euroviisuvoittaja Conchita Wurstista osoittavat.

Jostain kumman syystä sukupuolen monimuotoisuuden kohtaaminen on vielä vaikeampaa kuin seksuaalisuuden. Koko maailma on heteronormatiivinen ja sen normatiivisuuden pyhimmät muodot lienevät mieheys ja naiseus, jotka manifestoituvat jatkuvasti joka puolella yhteiskuntaamme, muun muassa vessoina.

”Oli asia mikä hyvänsä jaottelu oli aina tytöt ja pojat. Aina: tytöt ja pojat. Tuntui, että seison aina väärällä puolella. Vessoja on vielä invalidivessa ja pienempänä tulikin aina mentyä sinne. Se tuntui oikealta paikalta", näin muistelee sukupuolensa korjannut Kristian Konttinen Haastattelijana Mirja Pyykkö –ohjelmassa vuonna 2002.

Kristian Konttinen

Katso Kristian Konttisen haastattelu Elävästä arkistosta

Palataan takaisin 1970-luvulle. Radiotoimittaja Anneli Tempakka toimitti radiosarjan Olen erilainen nuori vuonna 1978. Yksi jakso kertoo Pavlosta ja yksi Ritvasta. Pavlo on hintti, Ritva on lesbo. Tempakan suora haastettelutyyli ja haastateltavien avoimuus ovat tehneet ohjelmasarjasta kulttihitin.

Ritva-jaksosta Tempakka teki myös jatko-osan vuosi alkuperäisen jakson esittämisen jälkeen. Siinä Ritva kertoo, että osa ihmisistä, joiden kanssa hän on puhunut, olisi toivonut, ettei hän olisi ollut niin avoin ja suorasanainen. Heidän mielestään hänen olisi pitänyt antaa siloitellumpi kuva lesbon elämästä 1970-luvun Suomessa. Kuitenkin suurin osa hänen saamastaan palautteesta oli ollut positiivista ja hän tunsi itsensä pioneeriksi.

Ehkä suoraa transpuhetta kaivattaisiin 2010-luvun suomalaisessa mediassa. Avoimia pioneereja näyttää löytyvän, ainakin näiden kahden ohjelman perusteella.

 Kuva ohjelmasta Kuka kelpaa vanhemmaksi?

Katso Spotlight: Kuka kelpaa vanhemmaksi? ja A-stream: lakiin kahlittu sukupuoli Elävässä arkistossa

Lauantaina 17.5. on kansainvälinen homo- ja transfobian vastainen päivä. Seta ry täyttää 40 vuotta ja Transtukipiste 20 vuotta 29.5.2014

Pe 25.04.2014 @ 14:15Axa Sorjanen

Suomirockin sensuroimatonta historiaa julkaistaan jatkossa teemoittain

Elävän arkiston Suomirockin sensuroimaton historia -sarjassa on julkaistu jo täysi tusina artikkeleita ja peräti 62 haastattelua.

Tähän mennessä haastattelut on julkaistu seuraavilta henkilöiltä: 
Andy McCoy, Kirka, Ville Valo, Remu Aaltonen, veljekset Pantse ja Martti Syrjä, Juice Leskinen, Liisa Akimof, Pedro Hietanen, MA Numminen, Tuomari Nurmio, Ismo Alanko, Markku Into, Mauri Kunnas, Kauko Röyhkä, Arto Melleri, Dave Lindholm, Aki Sirkesalo, Jukka Tolonen, Pekka Pohjola, Heikki Silvennoinen, Claude, Yari, Kari Peitsamo, Esa Pulliainen, Otto Donner, Hector, Epe Helenius, Twist Twist Erkinharju, Tokela, Michael Monroe, Seppo Vesterinen, TT Oksala, Olli Lindholm, Mato Valtonen,  Sakke Järvenpää, Juho Juntunen, Veltto Virtanen, Heikki Salo, Jii Karjkalainen, Pauli Hanhiniemi, kaikki Dingon jäsenet: Neumann, Keijo Q, Jonttu Virta, Pete Nuotio, Eve ja Pepe Laaksonen, sekä Lasse Norres, Pave Maijanen, Esa Saarinen, Floyd, Juhani Merimaa, Jimi Sumén, Espe Haverinen, Tero Vaara, Tuula Amberla ja Kaija Koo. 

Koko satsin pääsee katsomaan tästä.

Tällä viikolla julkaisemme lähestyvän vapun kunniaksi karnevalistisessa hengessä viiden musiikinkin parissa toimineen erikoismiehen haastattelut: Timo TA Mikkonen, Jorma Pulkkinen, Eki-setä, Jano Valmunen ja Sepi Kumpulainen. 

Niitä voi tutkailla täältä. 

Tähän asti haastatteluja on voinut äänestää julkaistaviksi, mutta jatkossa siirrymme julkaisemaan niitä toimituksen valitsemina viiden haastattelun kokonaisuuksina. Tämä siksi, että näin artikkeleista saadaan mielekkäämpiä ja toisaalta varmistetaan, että vähemmän tunnettujen henkilöiden kiinnostavat haastattelut eivät jää roikkumaan viimeisiksi.

Jonossa odottaa vielä lähes satakunta haastattelua, joten julkaisuja piisaa pitkälle tulevaisuuteen. 

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu