Pe 02.03.2012 @ 18:06Iikka Vehkalahti

Kaksi kokemusta

Olin hienossa ensi-illassa. En muista, koska olisin nauranut yhtä paljon kuin J-Passin ja Jukka Kärkkäisen Kovasikajauttua katsoessani. Ja liikuttunut juuri sopivasti kyynelten rajalle. Odotin  hartaasti, että meneehän Kari pikkudiktaattorimaisesti käyttäytyneen Pasin luo tämän hävittyä urheilukilpailuissa. Ja  halusin nähdä vielä pitempään Pasin kävelyä yksin kadulla vaalien jälkeen voidakseni tuntea sääliä häntä kohtaan.

Hieno elokuva neljästä kaverista, jotka  kaikki ovat persoonallisuuksia,  joilla on omat toiveensa, halunsa ja unelmansa.

Suoraa, välitöntä, turhat konveniot ohittavaa elokuvantekemistä, jossa kuvaus on helvetin hyvää ja leikkaus oivaltavaa. Kamera jaksaa odottaa juuri niin kauan kuin pitääkin ennenkuin se kääntyy.

Toinen dokumentti on Kerro se lyhyesti, jonka tekemiseen olen itse sotkeentunut. Lauantaina Teemalla esitettävä dokumentti suomalaisesta lyhtyelokuvasta ( ja vähän dokumentistakin) on Tampereen yliopiston journalistisen dokumenttikurssin harjoitustyö.

Ja ainakin minä olen siihen  tyytyväinen. Minusta se on 7 ja puolen erillisen tarinan kautta tapahtuva mielenkiintoinen katsaus Tampereen lyhtyelokuvajuhlien kautta suomalaiseen tekemiseen. Mukana näytteet 19 lyhäristä ja dokkarista, haastateltavia 13.

Ja oikeastaan näissä kahdessa dokumentissa näkyy se, mitä olen yrittänyt itselleni pari vuotta hahmottaa: dokumenttielokuva ja journalistinen tv-dokumentti ovat eri asioita, niin lähtökohdiltaan, toteutuksiltaan kuin budjeteiltaankin.

Kovasikajuttua on tehty reilusti yli vuoden (aika nopea aikataulu), sitä on kuvattu 200 tuntia (joka tuntuu aika sopivalta määrältä), leikattu kuukausia ( aika nopeasti kuvamäärään verrattuna) ja budjettikin on aika kiva ( ja olisi voinut olla suurempikin, jos esim. Ylen rahatilanne ei olisi se kuin on).

Eikä Kovasikajuttua olisi voitu pienemmillä resursseilla tehdäkään. Se on ymmärretttävä..

Kovasikajuttujen kaltaiset tuotannot ovat suomalaisia merkkiteoksia, jotka jäävät historiaan, matkustavat kansainvälisesti, muuttavat maailmaa (lainaan Harri Aholaa) ja ovat esimerkkejä.

Kerro se lyhyesti on kuvattu muutamassa päivässä, leikattu parissa viikossa, toteutettu minimaalisella budjetilla. Perustuen haastatteluihin ja elokuvanäytteisiin. ja se on tietoisesti totutettu tavalla, joka sopii nopeaan tuotantoaikatauluun ( pari kuukautta), journalistiseen lähestymistapaan ja taloduellisiin resursseihin.

 Ja on tietysti vaikea sanoa hommsita, joihin on itse osallistunut, mutta minusta lopputulos toimii. 52 minuuttia dokumenttia, jotka tekemässä on ollut  lahjakkaita opiskelijoita, joille dokumentti on heidän ensimmäisensä. Mutta  journalsitinen tiedonetsintä, materiaalin läpikäyminen, läsnäoleva ja hyvä haastattelutekniikka tuettuna ammattileikkaajalla. Ja kas. Lopputulos toimii.

Ja loppupäätelmä: katsojalle ei ole niin tärkeää, millaista dokumenttia tekijät ovat lähteneet tekemään.

Mutta tekijöille se on äärimmäisen tärkeää. Ei ole hyvä sekottaa puuroja ja vellejä keskenään. Journalistin kannatta tehdä journalistista dokumenttie, elokuvantekijän elokuvaa. Tai mitä ryhtyy tekemään, sen mukaan pitää orientoitua. Jos aihe toimii parmemin journalistisena, niin taitelelisenkin elokuvantekijän on se hyväksyttävä ja toimittava sen mukaan.

Tietysti on mahdollista sekoittaa journalismi ja elokuva, mutta se vaatii taitoa ja on oma taiteenlaijinsa.

Ma 30.01.2012 @ 17:08Iikka Vehkalahti

RATKAISEVAT MINUUTIT

Kun puhutaan dokumentin ensimmäisistä minuuteista, ei tarkoiteta vain sitä matoa, jonka moni elokuvantekijä laittaa alkukoukkuun saadakseen katsojan kiinnostumaan tuotannostaan.

Ei, kyse on kokko junan liikkeellelaittamisesta. Mihin suuntaan elokuva on menossa, mikä rakentaa sen jännitteen joka saa katsojan tulemaan mukaan junaan tai seuraamaan sen kulkua joko tuntemattomaan tai hahmotettavissa olevaan päämäärään asti.

Film Transitin vetäjä, yksi maailman parhaista dokumenttielokuvan ammattilaisista, kanadalainen Jan Rofenkamp vetää Iikka Vehkalahden kanssa neljän tunnin session dokumenttielokuvan ratkaisevista ensimmäisistä minuuteista perjantaina 17.2 klo 10.15 alkaen Tampreen yliopistosssa, luentosali C8.

Tapahtumassa esitetään useiden elokuvien liikkeellelähtöjä ja niitä analysoidaan keskustellen.

Tilaisuus on maksuton, ilmottautumiset: iikka.vehkalahti@uta.fi. Jollei erikseen tiedoteta, jokainen ilmottautuva mahtuu mukaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ti 20.12.2011 @ 23:23Tue Steen Müller

Tuen parhaat

Playing the-best-of list game, here is what I consider as the best documentaries of 2011. This time I have not mentioned the countries of origin as the documentary film language is not bound to borders. Nevertheless, contrary to the American and English 2011 lists, I hope you will appreciate to find films with a multitude of different languages and cultural links. Alphabetical order:

Asif Kapadia: Senna, 106 mins.

Danfung Dennis: Hell and Back Again, 88 mins.

Fernand Melgar: Vol Special, 99 mins.

Pietro Marcello: The Silence of Pelesjan, 52 mins.

Mantas Kvedaravicius: Barzakh, 57 mins. (Photo)

Michael Glawogger: Whore´s Glory, 110 mins.

Patricio Guzman: Nostalgia for the Light, 90 mins.

Shatz & Barash: The Collaborator and his Family, 84 mins.

Viktor Kossakovsky: Vivan las Antipodas, 104 mins.

Wim Wenders: Pina, 100 mins
 

Ma 12.12.2011 @ 10:48Tue Steen Müller

VUODEN PARHAAT

Peter Bradshaw: Best Documentaries 2011 Skrevet den 08-12-2011 21:47:57 af Tue Steen Müller The film critic of The Guardian has made his contribution to the yearly stupid, popular and funny tradition of making your favourite list of films from the year that goes towards its end. Here it is, tomorrow I will make my list and I promise it will be less anglosaxon. To excuse Bradshaw I guess I have seen more documentaries than he has: Senna (dir. Asif Kapadia) George Harrison: Living in the Material World (dir. Martin Scorsese) Cave of Forgotten Dreams (dir. Werner Herzog) Pina (dir. Wim Wenders) Inside Job (dir. Charles Ferguson) Dreams of a Life (dir. Carol Morley) Bobby Fischer Against the World (dir. Liz Garbus) Waste Land (dir. Lucy Walker) (Photo) TT3D: Closer to the Edge (dir. Richard de Araques) Project Nim (dir. James Marsh) http://www.guardian.co.uk/culture/2011/dec/04/best-film-2011-peter-bradshaw
Ma 12.12.2011 @ 10:40Iikka Vehkalahti

SE KERTOJAN ÄÄNI....

VOICE OVER DOKUMENTTIELOKUVASSA Keskiviikkona 14.12 klo 09.30 - 16.30, Tampereen yliopiston päärakennus luentosali A 4 Useimmissa maailman parhaista dokumenttielokuvista kertojan ääni on osa elokuvan luovaa dramaturgiaa. Miksi voice overin kirjoittaminen ja lukeminen on usein niin vaikeaa ja miksi sitä usein vieroksutaan? Ja miksi se niin usein vieraannuttaa katsojan tarinasta? Miten kertojan ääni muuttuu dokumentin kantavaksi vahvuudeksi? Ohjelma 09.30 Avaus ja Virtual War:n kolme alkua 10.00 Salla – Selling the Silence, ohjaaja Markku Tuurna 11.00 Jäämarssi, ohjaaja Ville Suhonen 12.00 Ruokailu, omalla kustannuksella 13.00 Ihmisäänen ulottuvuudet, ohjaaja Päivi Takala 14.15 Monimerkityksellisyys, kirjailija Risto Ahti 16.15 Chris Marker ja loppukeskustelu 16.50 Seminaarin päättyy Seminaarin järjestävät Tampereen yliopisto/CMT ja Pirkanmaan taidetoimikunta.
Ma 07.11.2011 @ 20:36Timo Korhonen

Kerjäläiselokuva auttaa kokemaan

Myönnän, minulla on osuuteni Hanna Maylettin Kerjäläiselokuvan synnyssä. Tein sille myönteisen AVEKin tuotantotukipäätöksen. Silti aion sanoa siitä kantani. Tein päätöksen tukea elokuvaa nähtyäni osan jo kuvatusta materiaalista. Minut siinä vakuutti erityisesti kaksi asia.


Ensiksi se vei minut katsojana ensi kertaa kokemaan sen monimutkaisuuden ja hämmennyksen, joka on tehnyt mahdottomaksi eurooppalaisille valtioille ratkaista romaniongelma. Näkemäni perusteella mitkään lähtökohdat ja määrittelyt eivät näyttäneet olevan pitäviä. Jokaista romaniongelmaa koskevaa asiaa joutui katsomaan monelta eri puolelta. Kiehtovaa olikin, että materiaalissa – ja lopullisessa elokuvassa katsojalta vaaditaan enemmän kuin reportaasissa. Nyt ei ollut kyseessä vain tiedon välittäminen ratkaistavasta ongelmasta. Tässä elokuvassa katsojan on suostuttava osallistumaan teoksen muodostamiseen, eikä hän pääse vastuutaan pakoon. Toki se on vaativa positio, eivätkä kaikki katsojat halua siihen lähteä.
 

Toiseksi minut vakuutti se, että ohjaaja oli altistanut myös itsensä ja hämmennyksensä kameran katseelle. Ei ollut vain ulkopuolelta romaneja katsovaa ja itsensä piilottavaa elokuvantekijää, vaan materiaalissa subjektipositio oli paljon liukuvampi. Myös tekijä ja hänen arvonsa olivat siinä arvioitavana. Elokuvan kiihkeimmässä kohdassa päähenkilö Michaela arvosteleekin niitä enemmän kuin suorasukaisesti. Ja ilokseni ohjaaja jätti tulisen kritiikin elokuvaan. Se, että tekijä altistaa itsensä kameralle, väistämättä vie myös minut katsojana moraaliseen ambivalenssiin. En pääse enää vain katsomaan romaneja, vaan katson ohjaajan läpi omaa hämmennystäni.
 

Toki Kerjäläiselokuvan alkua olisi pitänyt tiivistää, mutta sen toinen puolikas on vaikuttava. Jokainen asema, jossa luulen päähenkilöiden jo kiinnittyvän kunnolliseen ja meikäläisestä hyvinvointivaltiosta toivottuun elämään, pettää. Jokainen orastava ihmissuhde auttajien ja autettavien välillä pettää. Päähenkilöt ovat ristiriitaisia, suvereenisti omiin arvoihinsa kiinnittyneitä ihmisiä. Juuri siksi Kerjäläiselokuva ei tee heistä uhreja. Se kieltäytyy omalla muodollaan määrittelemästä päähenkilöitä lopullisesti.

Mutta kun elokuvan viimeinen kuva on jäänyt verkkokalvolle, on oivaltanut enemmän romanien asemasta Euroopassa kuin yksikään reportaasi tai lehtijuttu on kyennyt oivallusta tarjoamaan. Ja viimeisessä häkellyttävässä kuvassaan elokuva vihjaa, miten johdonmukaisesti joku jossain näitä ihmisiä hyödyntää.
Oikea dokumenttielokuva, joka liikkuu tunteen, elämyksen ja hämmennyksen asteikolla. Pettämättömästi
 

Su 30.10.2011 @ 11:19Iikka Vehkalahti

DIALOGIA JA DIALOGIA

Enpä tiedä muista, mutta minulle Tampereella pidetty seminaari journalistisesta tv-dokumentista ja perussuomalaisuudesta oli aivan pirullisen mielenkiintoinen. Ei välttämättä siksi, että siellä olisi auennut joku aivan uusi tie dokumenttien tekemiseen, vaan koska se sai ajattelemaan.

 

Ajattelun synnyttämisen prosessissa merkityksellistä oli, että keskenään kävivät dialogia hyvin erilaisista lähtökohdista pidetyt puheenvuorot. Suomen Akatemian tutkijan Mikko Lehtosen analyyttinen esitys identiteetistä, perussuomalaisista ja ”meistä ja heistä” oli minusta pirun mielenkiintoinen ja tärkeä.
Mutta kun sen perään paukahti Kotkasta tulleen Hennu Oksasen lyhtyelokuva valimotyöläisistä sekä tarinat duunareista ( esimerkiksi Karhulan Lasissa) päälle, niin silmäkulmia pyyhki muutkin kuin minä.
Älylliseen ja emotionaalisyyden, yleisen ja yksityisen dialogi.

Zoom In ja Zoom Out, siitä oli kyse. Miten yksityinen voi valaista yleistä ( ja voiko se tehdä sitä aina riittävästi) ja miten siirtyä yleisestä yksityiseen ( niin että yksityinen elää).Kun Erkki Astala ja Pasi Toivonen lähestyivät kysymystä hyvin erilaisten tuotantoprosessien kokemusten kantta, niin samoja perusvaatimuksia kaikelle kerronnalle asettivat myös belgialaiset Manu Richi ja Jean Libon sekä James Rogan: tarina, casting, organizing principle.


Ja kun siinä välissä Salla Paajanen kertoi kokemuksistaan perussuomalaisista ja kuinka eduskunnan poliittiset toimittajat eivät ole ehtineet tavata muita persu-kansanedustajia kuin Soinin, Halla-ahon ja Hakkaraisen ja Oskari Pastila näytti vuosi sitten kuvaamansa materiaalia Timo Soinista, niin......

Eli aika paljon mietti päivien aikana kulttuurieliitin laiskuutta ja omahyväisyyttä.

 

Tulevisuutta  ajatellen: on rakennettava dialogia eri tarinankerronnan muotojen osaajien välillä. Se elähdyttää kaikkia.

Mikä jäi parhaiten mieleen: jos kamera on kuuma ja tilanne kylmä, tulos ei toimi. Tilanteen on oltava kuuma ja kameran kylmä. (Jean Libon).

Ja toinen Jeanin viisaus cinema verite elokuvaakin tehtäessä: ” Ei ole mitään syytä kuvata koko ajan, koska kaikki toistuu, muodossa tai toisessa ja kun tämän toistuvuuden on löytänyt on helppo saada se kuvattua niin hyvin kuin se on mahdollista.” Tulee mieleen Pirjo Honkasalo, vaikka Jean Libon on tuottanut ennekaikkea seuranta/cinema verite/ millä tahansa nimellä kutsutaankin- dokumentteja.
 

Pe 14.10.2011 @ 08:40Iikka Vehkalahti

HARHOJA NUORISOSTA

Nuoret katsojat eivät katso YLEn laatudokumentteja. Nuoret katsovat 4 D:tä ja senkaltaisia dokumentteja. Sellaisia- vähän parempia vaan - pitää myös Ylen tarjota, jotta ei mene katsojien mukana hautaan?

Tämänkaltaiseen ajatteluun törmäsin useamman kerran, kun viime keväänä väännettiin dokumenttien tulevaisuutta.

Ja yhdellä tasolla olen aivan samaa mieltä. Perinteisen dokumenttielokuvien aihevalinta on aivan liian usein " vanhaa" ja päähenkilöt: usein keski-ikäisiä miehiä. Ja toteutus " boring".

Mutta nuorten aliarvioiminen ja väheksyminen on kyllä paljon vaarallisempi virhe kuin se, että dokumenttielokuvan traditio pitää monia tekijöitä kahleissaan, vaikka kuinka rimpuilisiauuteen.

Suuri osa nuorisosta ei halua suinkaan halpaa höttöä ("roskaa katsotaan siksi, että se on rehellisesti roskaa, Ylessä taas teeskennellään", sain kuulla yhdeltä 21-vuotiaalta viime viikolla) vaan todella hyviä juttuja.

Olen tänä syksynä tavannut useita satoja nuoria sekä Tampereen yliopistossa että ammattikorkeakouluissa. Ja on ollut aika hurjaa, kun juuri opintonsa aloittaneiden 50 ammattikorkeakoululaisen keskuudessa nousee yli puolet käsistä, kun kysyn kuka on nähnyt Miesten vuoron tai Reindeerspottingin ja 1/3 nostaa kätensä kun kysyn The Covesta.

Kyllä 4D:tä katsotaan, mutta sitä halveksitaan tai niille nauretaan.


Ylelle on todella vaarallista, jos älykkäin osa nuorisosta ryhtyy naureskelemaan tai halveksimaan Ylen tuotannosta sitä, jonka pitäisi olla laadukkaita.
Terveellistä monelle yleläisille olisi kuulla kirpeitä kommenttteja, joita olen saanut kuulla eräistä ajankohtaisohjelmista, keskusteluista, draamasarjoista - ja dokumenteista, myös Teemalla.
 

Terävät pää ovat aika teräviä kommenteissaan.


 

Ke 12.10.2011 @ 16:30Iikka Vehkalahti

STRIPPAREITA JA PERUSSUOMALAISIA


Belgialainen Strip-Tease sarja on onnistunut vuosien aikana tuottamaan monia juuri televisioon istuvia, provokatiivisia ja erilaisia dokumentteja. Nyt he ovat tekemässä sarjaa Euroopan populistisista liikkeistä, myös perussuomalaisista.

Perussuomalaiset ovat läpi käyvä teema kahden päivän avoimella seminaarilla Tampereella 27.-28.10 TV2:n tiloissa. Seminaarin päätavoite on viedä eteenpäin ajattelua juuri televisiolle tarkoitetusta, suhteellisen nopeasti tuotetusta, provokatiivisesta – joku voi sanoa journalistisesta tv-dokumentista.
Ja stripparit tulevat paikalle kertomaan omista suunnitelmistaan.

Mutta keskustelua hämmentämässä ovat myös Erkki Astala, Iiris Olsson, Hannu Oksanen, Erkko Lyytinen, Salla Paajanen, Pasi Toivonen, Mikko Lehtonen , Oskari Pastila, Jukka-Pekka Laakso ja Simo Sipola. Ja perjantaina tilaisuuden päättää BBC:lle dokkareita tekevä James Rogan, jolla on vain yksi sääntö ” Älä ole ikävystyttävä”.

Koko ohjelma tässä.
 

 

http://www.uta.fi/cmt/ilmoitus.html?id=66717

Ke 21.09.2011 @ 08:37Iikka Vehkalahti

BLOGI YLIOPISTOLLA

Mielenkiintoista, huomaan kuinka paljon journalismissa ja dokumenttielokuvassa on yhteneväisyyksiä. Muutakin kuin tarinankerronnallisuus.

Yksi esimerkki blogistani Tampereen yliopistossa: http://cmtvierailija.uta.fi/

 

Huomaan inspiroituvani jatkuvasti Viktor Kossakovskystä. Hänen tavastaan puhua epäjohdonmukaisesti, takellellen, mielijohteitaan seuraten – käsittämättömän valloittavasti.

Näytän opiskelijoille You Tubesta hänen käskyjään. Niitä on tietysti kymmenen, Victorilla ei voisi olla enempää tai vähempää.

En ole varma, kuinka hyvin Victor uppoaa heihin.Katsojamäärät You Tubessa ovat joka tapauksessahyvin pienet eikä kukaan Tampereella opiskelevista ole tunnistanut hänen nimeään. (Kossakovsky on Dokumenttielokuva mestari, jonka Belovit, Wednesday, Svyato ja Tishe luetaan jo nyt klassikoihin. Viimeinen Vivan Les Antipodes oli Venetsian elokuvajuhlien toinen avajaiselokuva. Mutta eipä meillä tunneta toistakaan venäläistä mestaria: Sokurovia).

Minä maistelen aina välillä uudestaan Viktorin sääntöjä. Kuten: ” älä kuvaa, jollei sinun ole pakko kuvata”

Alkuperäinen ohje on Leo Tolstoilta, joka sanoi: ” Älä kirjoita, jollei sinun ole pakko kirjoittaa”. Selvennykseksi: Tolstoi ei tarkoittanut ulkoista pakkoa.

Viktorin neljäs sääntö on: ” kuvaa vain silloin kun rakastat ja vihaat samanaikaisesti”. Kaksi äärimmäisintä tunnetilaa, jotka ovat liikuttaneet ja liikuttavat maailmaa.

Kirjoita/kuvaa/sävellä vain silloin kun vihaat ja rakastat samanaikaisesti. Aivan erinomainen ohje kirjoittavalle toimittajalle, elokuvaohjaajalle - taitelijalle..

Jäljellä on vielä kahdeksan käskyä, joita voi katsella IDFAn ( Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaali) tallentamana esim. YouTubesta.
 

Sivut

Dokblog

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

Iikka Vehkalahti Iikka Vehkalahti
on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
Tue Steen Müller Tue Steen Müller
"everybody knows him"
Filmkommentaren
Erja Dammert

Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja.
DocPoint

Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija.
sedis.blogspot.com

Timo Korhonen AVEKin
tuotantoneuvoja

AVEK

steps.co.za
whydemocracy.net
dokumenttikilta.fi

Blogiarkisto

2012
2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu