Hyppää pääsisältöön

Viimeistä viedään - Päivi Istalan läksiäispuhe

Viimeistä viedään Päivin Ylestä läksiäispuhe 28.1.2011

Iso Paja 7.krs klo 14-16

Hei te kaikki työtoverit, ystävät, kollegat …

Kun keskustelin erään työtoverin kanssa siitä, mitä täällä läksiäisissäni teille sanoisin, mitä puhuisin, kysyin: ”Puhunko niin kuin asiat ovat, vai alanko puleerata?” Keskustelukumppani vastasi : ”Aloita juuri tuolla lauseella, mihin seepra raidoistaan pääsee…” Siis puhun niin kuin asiat ovat omasta perspektiivistäni, enkä puleeraa.

Viimeistä viedään, kirjoitin kutsussa ihan tahallani, provokatiivisesti – olen ollut huomaavinani että yhtiö nyt suosii kaikenlaista provokatiivisuutta ohjelmissaan, myös sellaisilla kanavilla joilla sitä aiemmin ei ole juuri harjoitettu. No, joku voisi väittää, että minä itse olen harjoittanut täällä erilaisia provokaatioita vuosikymmeniä - ja varsinkin alkuvuosina, kun keskustelukulttuuri oli suorastaan raivoisaa nykymenoon verrattuna. En siis kuvittele olevani viimeinen 60-lukulainen lähtijä, mutta taidan kuitenkin olla esimerkiksi viimeisiä sellaisia, joilla on muistikuvia 60-luvun lopun aika hurjista vaiheista tässä yhteisessä Ylessä… Kun vanhan radiotalon yhdessä kerroksessa oli vahtimestarina Martti ”Huuhaa” Innanen ja toisessa Marko Putkonen – tämä siis ennen kuin Elsa, kohtalon lapsi oli astunut estradeille, puhumattakaan naivistisesta taiteesta, ja ennen kuin Hortto Kaalo aloitti musisoinnin, joka Markon kohdalla johti oopperan palkeille... Puhumattakaan siitä, että silloin sun tällöin joku toimittaja oli äärettömän tärkeätä homma tekemässä Studio Kympissä eikä häntä saanut häiritä. Kysyjälle saattoi sitten aikojen kuluessa selvitä, että Studio Kymppi itse asiassa sijaitsi Pohjoismakasiinikadun kulmassa nurkan takana salanimellä Kellarikrouvi. Oi niitä aikoja…

Moni on nyt kysynyt, millaiset ovat tunteet näinä päivinä ja nyt tässä lähdön hetkellä. Sekalaiset , olen vastannut, koska niin se on. Toisaalta olo on helpottunut – olenko tosiaan selvinnyt hengissä täältä lähtemään … Toisaalta mieli on haikea – niin paljon elämänsisältöä, tekemistä, toimintaa jää nyt taakse… kovillehan se ottaa… Minun kohdallani on varmaan paras ratkaisu se, ettei giljotiini ihan heti toimi, vaan kiitos Kulttuurin ja Sari Siekkisen saan jatkaa Viikon taitelijoitten tekemistä.

Tässä suhteessa siis kaikki on paremmin kuin hyvin.

Sen tiedän, että ikävä tulee työtovereita, useimmiten mainioita ihmisiä, avuliaita ja osaavia – monista on tullut ihan ystäviä vuosien mittaan. Lupaan yrittää pitää yhteyttä. Samoin tulee ikävä, uskokaa tai älkää, Yleisradiota – tätä joka tapauksessa ja kaikissa tapauksissa alallaan Suomen parasta instituutiota – niin kurja kaiku kuin sanalla instituutio onkin (no, laitos kuulostaisi vielä pahemmalta…) Jopa joitakin päälliköitä ajattelen ja muistan ihan lämmöllä. Tässä vaiheessa voi varmaan myöntää, etten varmaan ole ollut ihan kaikkein helpoimpia alaisia – jos toisaalta on niinkin, että aika usein täällä joutuu ruohonjuuritasolla ihmettelemään , millaisia ihmisiä täällä esimiesasemaan nimitetään… Siinä se on varsinainen dilemma.. Kadehdi ketään, en nimittäjiä enkä nimitettyjä.

Lähtöpäätöksen tehtyäni noin vuosi sitten, tiesin kuitenkin, että nyt on aika… En kestäisi yhtään organisaatiouudistusta enää, en yhtään kehityskeskustelua, en strategiapalavereita enkä hallinnointia ylipäänsä. Tiedän, että tämä muutoksen muutoksen muutoksen muutos ja vielä kerran muutos ei ole pelkästään Yleisradion ongelma, mutta olen varma, ettei tällainen turbulenssi tee kenellekään hyvää. Ruohonjuuritason työntekijä, oli hän täällä ammatissa missä tahansa, tietää ennen pitkää, miten ja millaisin vaihein mikin työ kannattaa tehdä, mitä siihen tarvitaan ja mikä menetelmä pätee. Siinä eivät strategiat ja arvojen luettelointi auta. Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kuin jotain sellaista kuin Ylen arvot ruvetaan panemaan paperille – tai nykyisin kai pitäisi sanoa nettiin – silloin peli on jo menetetty. Ne arvot – sivistys, ihmisten kunnioitus ja arvostaminen pitää imeä sisäänsä ilman power-point-ohjelmia ja loputtomia kokouksia…

Olen edelleen sitä mieltä, että tilaaja-tuottaja-järjestelmä on kotoisin belsebuubin pesästä.

Pitkät vuodet saatiin odottaa omituisissa osaamiskeskuksissa, tilaisiko joku kanava juuri minulta ohjelmaa, ja jos ei tilaa, niin naapurilta tilaa – ja mitäs minulle sitten tapahtuu… Tämä systeemi aiheuttaa pomminvarmasti keskinäistä kilpailua ja kateutta - ja voin kyllä kertoa että minä tässä aivan kalkkiviivoilla jouduin kompastumaan kalvavaan kateuteen – en suosittele kenellekään. Opin mielestäni aika varhain iloitsemaan iloitsevien kanssa ja suremaan murheellisten keralla – minulta ei ole mitään pois, jos joku onnistuu – päin vastoin saan osani iloitsevan energiasta – jos kohta sitten surullisen murheestakin.

Minua viime aikoina lähellä olleet ovat nähneet ja kokeneet operaation, jota voisi nimittää Iisakin kirkon purkamiseksi. Siltä nimittäin on tuntunut työhuoneen tyhjennys, papereiden ja nauhojen arkistointi. Hurjaa hommaa – esiin tulee melkein mitä vain – eikä muisti pelaa, ei ulotu jonnekin 80-luvun alkuun Tänään iltapäivällä -ohjelman aikoihin. Sieltä nousi esille joku Tirlittan meni torille, Tirlittan varasti, Tirlittan joutui vankilaan, Tirlittan karkasi - huhhuh, olenko Tirlittanista tehdystä oopperastakin jutun tehnyt.

Jälkeenjääneistä papereista löytyi eilen kaavakuva, jossa selitettiin Euroopan unionin päätöksentekoa.. Ihan totta, sitä nimitettiin organisoiduksi skitsofreniaksi. Se paperi oli Olli Rehniltä kotoisin. Jos EU on näin itsekriittinen, niin ei voi mitään, että prikulleen paralleelina voisi selittää Yleisradion päätöksenteon organisoiduksi skitsofreniaksi. Koettakaa kestää, niin Ylen päättävät kuin toteuttavatkin tahot.

Mitä toivon tältä talolta lähtiäisiksi? Sain sanat aikanaan, kun kävin haastattelemassa suuresti ihailemaani toimittajaa ja ammatillista johtotähteäni Cay Idströmiä . Hän oli silloin jo eläkkeellä ja kun kysyin häneltä, mitä hän toivoi silloiselta Yleisradiolta, hän vastasi: ”Kuule, minä haluaisin vähän enemmän sivistystä”. Niin haluaisin minäkin. Ja nuoremmilta kollegoilta historiaan ja myös yleisradiohistoriaan tutustumista – pyörää kun ei aina tarvitse keksiä uudestaan .

Minun suuni ei aina täällä ole pysynyt kiinni. Siitä on ollut sekä iloa että kärsimystä, niin minulle kuin luultavasti ympäristöllenikin. Parasta siis hakea apua tässäkin, lainaa vanhemmilta vuosikerroilta. Minua on aina huvittanut muuan tunnettu vanha arkistoäänite.

Siinä Hella Wuolijoki (hänestä kertovan elokuvan ensi-ilta tänään!) pitää läksiäispuhetta Yleisradiossa, toivoo yhtiölle kaikkea hyvää ja sanoo lopuksi julki pelkonsa siitä, ettei tapahtuisi mitään fataalia tämän instituution perustehtäville… ja hän lopettaa: ”Ettei minun tarvitsisi sanoa: ’Hyvää yötä, Yleisradio’ ”.

KIITOS KAIKILLE!