Ma 06.08.2007, klo 09:29
Kuinka ajankohtainen on George Orwellin romaani Vuonna 1984? Suomen Pankin johtajan Sinikka Salon mielestä kirja muistuttaa, että totalitarismi on aina mahdollinen.
Tottahan maailmassa on diktatuureja; vaikka Pohjois-Korea, Kiina ja Burma. Silti pakkovaltaiset valtiojärjestelmät ovat vähentyneet selvästi; vielä 1980-luvulla Etelä-Amerikastakin valtaosa oli diktatuureja.
Totalitarismin kuva on muuttunut. Yhä vaikeampaa on hallita edes miten kuten totaalia yhteiskunnallista elämää. Toisaalta teknologia tekee entistä helpommaksi hallita jotakin lohkoa totaalisti.
Kylmän sodan jälkeen diktatuuri ei marssi rautakoroilla, vaan Nike Air Pumpeilla.
Tästä olemme Sinikka Salon kanssa eri mieltä. Mielestäni "totaalin totalitarismin" sijasta kannattaa pelätä demokratioissa pesivää pakkovaltaa. Vallan väärinkäyttöä, salailua, aivopesua, korruptiota.
Pehmeitä pakkotoimia - jopa pakkoja, joihin vapaaehtoisesti suostumme.
Vai?
Orwellin varoituksiin on hyvä päättää 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Kiitos kesän seurasta - kommentit ovat edelleen tervetulleita!
Ma 30.07.2007, klo 10:11
Maksim Gorki piti itse romaaniaan Äiti (1907) yhtenä huonoimmistaan: se oli vimman vallassa, kiireessä kyhätty pamfletti. Mutta siinä sen teho alkavan vallankumouksen käsikirjana, ja (ikävä kyllä) tulevien neuvostoromaanien esikuvana.
Äitiesittelee järjestelmällisesti maanalaisen toiminnan kaikki vaiheet propagandasta sabotaasiin. Tunnetehon maksimoimiseksi päähenkilö on vanha nainen - tosin illan vieras, vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki nauraa, että nykypäivänä 40-vuotiaita pidetään "voimavuosiaan" elävinä eroottisina naisina.
Kommunistikodin kasvattina, 1970-luvun agit prop-nostalgiaan nojanneen Ultra Bra-yhtyeen sanoittajana Anni pannaan aina tilille kommunistien synneistä. Tälläkin kertaa hän tekee pesäeron vallankumoukseen. Siltä osin, hän sanoo, Gorkin kirja on pahasti vanhentunut.
Onko?
100 vuoden takaista Venäjää monin veroin julmempi ja tehokkaampi väkivaltakoneisto sortaa Kiinan työläisiä tänään. Lastemme lelut ja edullisen viihde-elektroniikkamme valmistajilla ei ole ihmisoikeuksia, ei sanan eikä järjestäytymisen vapautta.
Gorki on yhä vaarallinen. Sillä läntisen maailman hyvinvointi on siitä kiinni, että Etelä-Kiinan teollisuuden orjat eivät nouse taisteluun omien oikeuksiensa puolesta... Tarvitaanko vallankumouksia?
Ma 23.07.2007, klo 11:01
Monista kirjoistamme voi hyvin kiistellä, missä määrin jos lainkaan ne ovat "muuttaneet maailmaa". Harriet Beecher-Stowen Setä Tuomon Tupa (Uncle Tom´s Cabin, 1852) on kuitenkin riidattomasti vaikuttanut orjuuden lopettamiseen Yhdysvalloissa ja jopa 1860-luvun sisällissotaan.
Orjuus ei toki ole poistunut. Kansalaisjärjestöjen mukaan maailmassa on yhä 27 miljoonaa orjaa. Arvioidaan, että ihmiskaupan uhreja on kaksi miljoonaa.
Kuten illan vieras, Heikki Salo, toteaa, nykyajan orjuus on vielä kavalampaa kuin 150 vuotta sitten. Koska se on näkymätöntä ja maanalaista, emme usein edes halua havaita olevamme mukana orjakaupassa.
Prostituutioon on jo totuttu, vai onko? Äskettäisessä oikeudenkäynnissä vapautettiin eräs etninen ravintola, jossa oli tehty töitä "vapaaehtoisesti", ilman palkkaa. Anna Kortelainen havaitsee asuvansa talossa, jossa toimii hieromalaitos...
Millaista on orjuus tämän päivän Suomessa?
Ma 16.07.2007, klo 14:32
Olen ilokseni kuullut useiltakin katsojilta, että tv-sarja on innoittanut tarttumaan klassikkokirjaan. Ja melkein kaikki ovat ottaneet lukeakseen juuri Dorian Grayn muotokuvan.
Kenties Sauli Niinistö esiteli teoksen niin kutkuttavasti, että katsojan uteliaisuus on herännyt. Asiaa auttaa, että Dorian Graysta on saatavilla tuore, huokea pokkaripainos - toisin kuin useimmista esittelemistämme kirjoista. Joitakin ei ole ostettavissa lainkaan, mm. Setä Tuomon tupaa ei löydä oikein etsimälläkään.
Ennen kaikkea Oscar Wilden moraliteetti tuntuu tuoreelta tänäänkin, vaikka on kirjoitettu 1891: ajankohtainen, silti ajaton.
Maailman homokirjallisuuden klassikko oli urhea ja uljas valinta eduskunnan puhemieheltä, vaikka hän onnistuikin välttämään tykkänään "h-sanan".
Niinistö on kuitenkin ihan oikeassa siinä, että tänään ei ole kiinnostavinta etsiä vihjeitä miesrakkaudesta ja sodomia-skandaaleista. Romaanin ajattomat teemat käsittelevät narsismia, minuutta, omatuntoa – suorastaan postmodernia 2000-lukua profetoiden.
”Lahjakkuuteni käytän kirjoittamiseen, nerouteni elämään”, Wilde totesi luonteenomaisella nokkeluudellaan. Hänen elämänsä jäljitteli taidetta, fakta sulautui fiktioon, aluksi loistokkaasti, lopuksi traagisesti.
Dorian Grayn muotokuvaa käytettiin todistusaineistona vuoden 1895 oikeudenkäynnissä, jossa Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen miesten välisestä ”törkeästä säädyttömyydestä”.
Näin myös Wildestä tuli seksuaalisen vähemmistön tyyli-ikoni ja legenda. Ja marttyyri – tosin tarkoittamattaan, Niinistö uumoilee.
Ja ironia on toki se, että nykyään homot taistelevat oikeudesta perinteiseen perhemalliin ja vihkimisen rituaaleihin – samaan aikaan, kun valtaväestöstä aina suurempi osa päätyy eroihin tai jättäytyy sinkuiksi. Onko narsistisessa kulttuurissa, yksilöitä ihailevan Dorian Grayn maailmassa, edes tilaa parisuhteelle?
Ma 09.07.2007, klo 10:03
Helsingin eläinsuojeluyhdistys ja Suomen eläinsuojeluyhdistys lähettivät Yleisradiolle vastalauseen 10 kirjaa -vieraasta.
Puheenjohtaja Hannele Luukkaisen (kok.) ja toiminnanjohtaja Helena Ylisirniön allekirjoittamassa kirjeessä vaaditaan, että Teemu Mäen esiintyminen peruutetaan, ja hänet korvataan jollakin muulla vieraalla.
"Mäki on tuomionsa muodollisesti kärsinyt, mutta millä tavoin? Katumusta tai syyllisyydentuntoa Mäki ei näytä teostaan tuntevan."
"Olemme vakuuttuneita, että Mäen tilalle on löydettävissä parempia vierailijavaihtoehtoja kulttuuri- ja taidemaailmasta ja vaadimme, että korvaavan vierailijan etsimiseen ryhdytään välittömästi. "
Vuonna 1988 Mäki tappoi kissan videotaideteostaan varten. Hän sai sakkorangaistuksen eläinsuojelurikoksesta.
TV1:n asiaohjelmien tilaaja Ari Ylä-Anttila on vastannut, että Yle noudattaa tässäkin normaalia journalistista harkintaa.
Eläinsuojelijoiden keskuudessa on liikkunut kiertokirje, jossa kehotetaan ilmoittamaan paheksunta kirjaohjelman vierasvalinnasta. Palautteessa todetaan taiteilija mielenvikaiseksi, murhaajaksi ja toivotetaan hänelle "tuskallista kuolemaa" .
Alla on otteita saamistani viesteistä.
1. "Miten kehtaatte näyttää vero- ja tv-lupavaroilla ylläpidetyllä kanavalla tuota eläinrääkkääjää. Tapa, millä tuo sika sensaatiohakuisesti tullut julkisuuteen on kuvottava. "Taitelijalle" suosittelen tutustumista saattohoitokotiin tms. paikkaan, kun tuo kuoleman mysteeri noin junttimaisesti kiinnostaa."
2. "Vai että Teemu Mäki? Varmaan seuraavaksi hankitte sinne Jammu-sedän keskustelemaan siitä kuin mukavia pikkulapset ovat? Molemmat kun ovat yhtä sairaita, toista vain ei pistetty pysyvästi pois yhteiskunnasta, kun kohde oli "vain" eläin."
3."Ihmettelen suuresti, miksi edelleen annetaan julkisuutta sellaiselle "mielipuolelle" kuin Teemu Mäki?? Hän ei sovellu ohjelmaan, jossa sentään on Halonen ja Niinistö!! Syvästi olen pettynyt Ylen ohjelmien tasoon!"
4."Kutsuisitteko vieraaksi ihmisen, joka olisi murhannut ihmisen samalla tavalla kuin Teemu Mäki kissan? Kutsumalla Mäen vieraaksenne osoitatte hyväksyntänne hänen tekojaan kohtaan. Se kertoo aika paljon ohjelmasta ja ohjelman tekijöistä."
Mitä sinä ajattelet Teemu Mäen sananvapaudesta?
Ma 02.07.2007, klo 09:42
Vihdoin maanantaina Anna Kortelainen ja minä yllyimme kunnon kiistaan, kun vieraana oli toinen karismaattinen nainen, elokuvaohjaaja Auli Mantila. Ainoana miehenä väitin, että Minna Canthin näytelmän nimessä on nykyään tärkeämpi sana työmiehen kuin sana vaimo...
"En tajunnut, että tämä on voinut olla totta", Auli puuskahti, kun keskustelemme Työmiehen vaimosta.
Vielä 1880-luvulla on tosiaan pidetty luonnollisena ja asianmukaisena, että avioon astuessaan nainen luovuttaa kaiken omaisuutensa miehelle. Taisteleva - ja paheksuttu - näytelmä Työmiehen vaimo johti lain muutokseen. Tosin, kuten Anna huomautti, täysin omaan vallintaansa nainen sai raha-asiansa vasta niinkin myöhään kuin 1929.
Mutta entä tänään, kysyn. Pitääkö nyt panna paino sanalle "työmiehen" vai sanalle "vaimo"?
Luokka vai sukupuoli?
Kun viime vuonna vietettiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa, niin valtiovalta korosti pelkästään naistensaavuttamia täysiä poliittisia oikeuksia.
Entä ne miljoona miestä - torpparia, tilatonta, ruotu-ukkoa ja tehtaiden työläistä - jotka saivat poliittiset oikeudet?
Omana aikanaan oli radikaalia, että kaikki saivat äänioikeuden, myös köyhät. Se taas on 2000-luvun ideologiaa, että tulkitaan tapahtuma feministisesti, kavennetaan "yleinen ja yhtäläinen" koskemaan naisia.
Tämä valtiollinen feminismi on hupaisa ilmiö. Tasa-arvonäkökulma on virallisesti hyväksytty, turvallinen ja vaaraton. Sen sijaan luokka-asema, köyhyys ja tämänkin päivän riisto ovat kiusallisia ja kiellettyjä keskusteluita.
Eiväthän näkökulmat periaatteessa sulje toisiaan pois, eivätkä riitele keskenään. Mutta käytännössä kyllä.
Kuten Yhdysvalloissa, Suomessakin aito poliittinen väittely on muuttunut jankkaamiseksi eri ryhmien oikeuksista. Edellinen eduskunta keskittyi määrittelemään, onko homoilla oikeus avioliiittoon ja adoptioon tai yksinäisillä naisilla oikeus hedelmöityshoitoihin.
Maailman muuttamisen sijaan moralisoidaan. Politiikka jähmettyy arvopuheeksi, jonka ytimenä ei ole arkinen teko ja toiminta, vaan juhlallinen oikeusretoriikka.
Juhlapuhe on taka-askel 1800-luvun tekopyhään kristillisyyteen, jota Canth raivokkaasti piiskasi.
No, eipä ihme, että asiasta sukeutui Annan ja minun välille kunnon väittely. Kumpi on tärkeämpi, "työmiehen" - vai "vaimo"?
To 21.06.2007, klo 13:56
Maanantaina 25.6. Mark Levengood kertoi suhteestaan Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun - sekä Tommiin, tuohon säyseään naapurinpoikaan. Eniten keskusteluttaa Anna Kortelaisen provokatorinen väittämä siitä, että Peppiä pitää pikemmin sääliä kuin ihailla...
Annan mielestä Peppi on tyypillinen hylätty lapsi, joka joutuu kantamaan vastuuta liian paljosta liian aikaisin. Kukaan ei aseta hänelle rajoja, joten hän valehtelee lähes patologisesti ja ostaa rikkauksillaan itselleen ystäviä.
"Sä inhoat tätä kirjaa", äimisteli Mark. Tuskin sentään, mutta kai Peppiä voi näinkin lukea? Ei kai auktoriteetti ole lapselle pelkästään pahasta?
Astrid Lindgren vastusti kuria ja kurinpitoa, ja hänellä oli suuri osuus "vapaan kasvatuksen" voittokulkuun. Mark arvelee jopa ("salaa, öisin, kun kukaan ei kuule"), että Lindgrenin vaikutus on mennyt jo liian pitkälle. Kouluissa aliarvioidaan tieto-opetusta lasten viihtymisen kustannuksella.
Onko näin?
Entä kuka on Suomen Astrid Lindgren? Siitäkin käy keskustelu alempana!
Ma 18.06.2007, klo 09:40
Terveiset Mukkulan kirjailijakokouksesta. (Olen urani huipulla: saan ensi yönä selostaa Minna Joenniemen kanssa perinteisen jalkapallo-ottelun Suomi vastaan Muu Maailma.)
Edellisessä merkinnässäni aprikoin, miten serbit, kroaatit ja bosnialaiset käsittelevät 1990-luvun sisällissodan tapahtumia. Pari vastausta olen saanut täältä Mukkulasta. (Katso Hannu Marttilan juttu sunnuntain 17.6. Hesarista.)
Makedonialainen Zoran Ancevski on optimisti. Kirjailijoiden ansiosta myös naapuri voi eläytyä entisen vihollisen kokemuksiin. Sopu syntyy ajan mittaan.
Kääntäjä Kari Klemelä arvioi kuitenkin, että kestää vielä monta sukupolvea, ennen kuin serbit hyväksyvät muun maailman tuomion. Se näkyy mm. vihamielisyytenä presidentti Ahtisaaren Kosovo-esitystä kohtaan.
Balkanilla voi hyvinkin kulua samat 40 vuotta kuin Suomessa, ennen kuin sisällissodan eri totuudet voivat kohdata.
Yli 40 vuoden takaisia tapahtumia on vaikea käsitellä enää oikeudenmukaisesti. Ei siis ihme, että tämän illan ohjelmassa Tarja Halonen sanoo vastustavansa vanhojen asioiden tuomitsevaa käsittelyä - "totuus ei ole minkään sukupolven yksinoikeus".
Mm. vihreiden kansanedustaja Heidi Hautala on vaatinut "totuuskomissiota" suomettumisen vuosista 1960-1970-luvuilla. Suhtaudun samalla inholla ja ihmetyksellä silloisiin poliittisiin opportunisteihin, joista vaikkapa nykyinen ulkoministeri kunnostautui vasikoimalla Neuvostoliitolle kansainvälisen oikeistonuorison keskusteluita. Mutta myönnän, että oman sukupolveni on helppo olla jälkiviisas.
Joutumatta koetelluksi ei voi täydellä varmuudella vannoa, etteikö olisi itse ollut totalitarismin myötäjuoksija. Saatikka, että olisi uskaltanut olla niissä oloissa Hitleriä tai Stalinia vastaan.
Todellisuus näytti toiselta kuin nyt. Totuudet ja toden näköisyydet muuttuvat ajassa, siitähän Linnakin kertoo.
Ja kuka tietää? Ehkä tulevat sukupolvet vaativat meitä tuomiolle ilmastonmuutoksesta. "Mutta kun silloin ei ollut biodiesel-autoja", vikisemme armoa anoen epäuskoiselle jurylle.
To 14.06.2007, klo 11:14
Tasavallan presidentti Tarja Halonen yllätti. En ollut tiennyt, että vuoden 1918 kansalaissodan varjot ulottuivat aina 1960-luvun Kallioon asti, Halosen työläiskotiin.
Halonen kertoo 10-kirjaa -ohjelmassa (maanantaina 18.6. klo 21.50), että koulun totuus "vapaussodasta" ja kodin totuus "punakapinasta" olivat ristiriidassa. Koululaista kehotettiin vastaamaan koulussa opettajien mieliksi, mutta kotona sitten kerrotaan, miten asiat todella menivät...
Millaistahan sellainen skitsofrenia olisi nyt - elää kahden todellisuuden Suomessa?
Vallitsevatko Balkanilla edelleen vastakkaiset viralliset ja epäviralliset totuudet viime vuosikymmenen sisällissodasta? Lietsovatko ne yhä epäluuloa ja katkeruutta?
Muuten, ilman Balkanin murhenäytelmää Suomen punakapina/vapaussota olisi jäänyt Euroopan historiaan 1900-luvun verisimpänä sisällissotana - yli 30 000 kuollutta. Tappamisen toimialalla Suomi oli kerrankin edellä aikaansa - suorastaan tiennäyttäjä Kambodzhan ja Ruandan verilöylyille. Suuri osa uhreista oli siviilejä, ja tuhannet kuolivat vasta taisteluiden jälkeen vankileireillä ja kostohenkisesti teloitettuina.
Tästä kaikesta kertoi unohtumattomasti, ja monille ensi kertaa, Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla (1958-62). Se kertoi vihdoin myös punaisen version sisällissodasta (kansalaissota on huono sana, koska nimenomaan kansalaisoikeuksia punaiset tavoittelivat, köyhillä ei ollut mm. äänioikeutta kunnallisissa vaaleissa). Tarja Halonen koki kirjan "vapauttavana".
Väinö Linna oli yhden miehen totuuskomissio.
Ma 11.06.2007, klo 19:17
Jäin miettimään Pentti Linkolan murheellista mielipidettä: Remarque ei muuttanut maailmaa.
Tietysti historia on Linkolan kannalla: menestynytkään rauhankirja ei hillinnyt revanssihenkeä, Hitlerin valtaantuloa, entistä hirveämpää maailmanpaloa.
Eikä pasifismi, vastoin kaikkea järkeä, kuten Linkola sanoo, voittanut. Kuusi valtiota perusti sentään Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön. Niin vaatimattomalta kuin mokoma yhteenliittymä kuulostaa, tärkeimmät sodankäynnin raaka-aineet otettiin valvontaan. Ja ennen pitkää yhteistyö laajeni ja syveni, nykyiseksi EU:ksi, kuten firman ensimmäinen pääsihteeri Jean Monnet lujasti uskoi. (Aivan oikein, konjakkisuvun perillinen.) Rooman sopimuksesta tuli sopivasti kuluneeksi 50 vuotta.
Muttamutta. Rauhaankin tottuu pian. Unohtuu, että bisnes ja elintason tavoittelu ei ole ihmisen ainoa päämäärä. Kun Balkanilla virisivät vanhat ja uudet vainot, EU:n johtavat valtiot typeryyttään ja EU taitamattomuuttaan aiheuttivat vain lisää verenvuodatusta. Onko EU:n panos maailmanrauhaan sittenkään niin verraton kuin juhlapuheissa julistetaan?
Näihin mietteisiin antoi sytykettä myös suosikkiblogistini Jukka Kemppisen oma listaus tärkeimmistä kirjoistaan, joka on tuossa alla omana kommenttinaan. Siitä on hyvä jatkaa!